Samalla, kun kepu ja sekoomus yrittävät pelastaa sote-suhmurointinsa, Timo Soini yrittää pelastaa oman kultaisen laskuvarjonsa.

Hallituskriisistä ja/tai hallitusvedätyksestä on kirjoitettu jo lähes kaikki mahdollinen, mutta puimme tapahtuneen myös vastamainoksen muotoon.

Muutama kuukausi sitten teimme vastamainokset kuudesta suurimmasta eduskuntapuolueesta ja nyt halusimme muistaa samanlaisella myös Soinin johtamaa loikkarilaumaa. Tätä päätöstä puntaroimme sitä vasten, että eihän tämä Soininen tulevaisuus mikään suuri ole, eikä edes puolue. Toisaalta, on tällä porukalla viisi ministerisalkkua (joka itsessään on hieman kyseenalaista sekä moraalisesti että juridisesti).

Olen miettinyt tätä prosessia varsin monelta kantilta, ja sanottavaa piisaa epäilemättä pitkäksi aikaa. Lainaan kuitenkin tähän hätään viisaampani ajatuksia. Dosentti Palonen kirjoitti meille perusporvarihallituksen ensimmäisen syntymäpäivän kunniaksi kiinnostavan tekstin populismista ja Soinikin sai ansaitsemansa huomion.

”Populistipuolueilla on tyypillisesti miltei kyseenalaistamaton vahva johtaja ja useita eri asioista kertovia puhuvia päitä. Populistinen diskurssi voi olla kovinkin ristiriitaista: sillä on voimaa tuoda esiin keskenään yhteensopimattomia vaatimuksia. Se voi näin valtavirtaistaa vaikka rasismia.
—
Populismintutkimuksen mielenkiintoisia teemoja on se, että pärjäävätkö populistit vallassa. Yleensä eivät, sillä konkreettisen politiikan tekeminen rampauttaa populistit. Jotkut populistit, kuten Fideszin Viktor Orbán Unkarissa, ovat kuitenkin selvinneet menestyksekkäästi esimerkiksi keksimällä jatkuvasti uusia pelon aiheita.

Tutkimuksessani olen huomannut mielenkiintoisen ilmiön: vaikka Timo Soini 2000-luvulla toi esiin rasistisen oikeistolaisen populismin sympatioita, hänet on nähty pikemminkin demokratiaa pelastavana voimana, joka puolueiden kriisien ja perinteisten puolueiden vaalirahakohujen aikaan ajoi perinteisten puolueiden ohi.”

Tämä perussuomalaisten hajoamisnäytös on ollut kiinnostavaa myös muuten, kuin valtakunnan tason politiikkaa seuratessa. Meille poliittisten puolueiden ulkopuolisille jäävät jäsenten väliset väännöt usein näkemättä, vaikka vallan hyvin on tiedossa, että kulissien takana sellaisia käydään ja että peli ei suinkaan aina ole rehtiä tai reilua. 

Persujen ja ex-persujen julkisuudessa käymä turpaanvedon sm-kisa on ollut harvinainen ikkuna tähän maailmaan.

On elähdyttävää huomata, että soinilaiset (sekä kepu sekä kokkarit) ovat vedonneet juuri siihen samaan rasismiin, josta me kukkahattutädit olemme puhuneet vuosia, mutta josta ei hallitusta muodostettaessa ollut kuultukaan. Halla-ahon porukka puolestaan on haukkunut loikkarit epäluotettaviksi pyrkyreiksi, vallanhimoisiksi ja aatteeltaan köyhiksi niljakkeiksi.

Julkisuudessa on pelattu lähes kaikki sellaiset argumentit ja syytökset (ja pari uuttakin), joita me rasisteihin ja rasisteja hyysääviin kyllästyneet olemme toistelleet uupumukseen saakka jo vuosia. On hienoa saada näin vahvistus analyysille – kyllähän nuo persut ja ex-persut toisensa tuntevat ja tietävät, mitä sanovat ex-tovereistaan.

Timo Soinin poliittisen uran suuntaviivat piirrettiin jo lähes messiaanisesti hänen omassa gradussaan, jonka tuleva maisterisjätkä kirjoitti vuonna 1988. Tuossa populismia käsitelleessä tekstissä hän määritteli populismin ja erityisesti sen smp:läisen variaation. Hänen uransa seurasi nuoren yliopistolaisen kuvaamaa kaarta tarkasti.

Soinin valitsemat linjat ja strategiat löytyvät hyvin tuosta tekstistä. Sieltä löytyy myös Soinin tuleva kohderyhmä: ”Tiedon taso ja valistus ovat populismin pahimmat viholliset.. ..”Populismi on perinteisesti erilaisten itsensä syrjäytyneiksi tuntevien ihmisten aate. Näitä ’kelkasta pudonneita’ riittää Suomessa vieläkin pienviljelijöiden ja sotaveteraanien hiljaa poistuessa historiaan. Vähäväkiset ovat vain muuttaneet maaseudulta kaupunkilähiöiden pubikansaksi.”

On täysin totta, että nämä Soinin kuvailemat joukot pitäisi saada osaksi yhteiskunnan päätöksentekokoneistoa. En vain oikein näe kestävänä ratkaisuna kyynisesti lietsoa heitä raivoon ja ruokkia heidän pelkojaan.

Rasististen öyhöttäjien lauma, jonka äänillä Soini ratsasti ulkoministeriön piikkipaikalle oli se aalto, jonka Soini itselleen valitsi. On jotenkin elähdyttävää, että tuo aalto ehti nielaista Soinin ennen hänen poistumista takavasemmalle.

Samalla, kun Soini myi rakentamansa puolueen pelastaakseen oman uransa, saimme myös nähdä populistin todellisen luonteen. Mies, joka on käyttänyt 25 vuotta poliittisen liikkeen rakentamiseen ja nostanut puolueen tyhjästä hallitukseen, ei lopulta välittänyt luomuksestaan tipan vertaa. Hän oli valmis heittämään lapsensa junan alle, jotta ministeri-audin takapenkki kutsuisi jatkossakin ja luvattu kultainen laskuvarjo pysyisi yhä sormien ulottuvilla.

Lopulta koko kansa näki, että populisti oli tyhjyyttään kumiseva tynnyri, jota kiinnosti ainoastaan nakit omassa mukissa – ei köyhän kansan tarpeet tai toiveet. Soinin uran loppu on sopivan häpeällinen.

Nyt meidän muiden vaan pitää siivota jäljet. Hänelle jää henkilökohtainen hillotolppa.