Suomen riistakeskus antoi luvan tappaa neljän yksilön susilauman Haapajärvellä. Sudet ovat uhanneet metsästäjien koiria, jotka toki ovat käyneet uhoamassa susien reviirillä. Ilmeisesti metsästäjille tulee järkytyksenä se, että toisinaan metsästettävät saattavat purra takaisin.

Turun yliopiston tutkija Elisa Aaltolan mukaan laumaa on vainottu jo pitkään ja aiemmin sen jäseniä on tapettu esimerkiksi yliajamalla.

”Päätöstä on perusteltu sillä, että sudet voivat olla vaaraksi niille metsästyskoirille, jotka lähetetään susien reviirille syvälle metsiin. Logiikka on siis se, että sudet eivät saa elää rauhassa edes metsissä. Sudelle ei anneta tilaa elää missään”, Aaltola toteaa.

Susien mailla -kirjan kirjoitusprosessin aikana 150 yötä susialueella teltassa yöpynyt ja juuri Pro Animalia -palkinnon saanut Mia Takula on osoittanut omalla esimerkillään susijahtiin himoavien metsämiesten pelottelut harhaksi. Takula myös huomauttaa, että riistakeskuksen antama poikkeuslupa ei ole vielä lainvoimainen. Tämä lainvoimaisuuden puute ei taida hidastaa metsästäjiä. Poikkeuslupa vaikuttaisi olevan myös EU-säädösten vastainen, mutta tämäkään tuskin hirveästi suden verta janoavien mielissä painaa.

Haapajärven tapaukseen tiivistyy jotain hyvin kiinnostavaa meidän suomalaisten kehutusta luontosuhteesta ja siitä, kuinka solmussa tuon suhteen kanssa olemme. Suhteemme suteen on niin ristiriitainen, että sen selittäminen järjellä taitaa olla mahdotonta.

On ihan yleisesti tiedossa, että susi ei ole ihmistä Suomessa tappanut sitten 1800-luvun. Ja nekin historiankirjoihin jääneet tapaukset ovat hieman niin ja näin: voi olla, että susi on vauvan napannut tai sitten nälänhädän keskellä susi on ollut sopiva syntipukki kun vauvalle ei ole ruokaa riittänyt. Näillä tapauksilla ei kuitenkaan ole mitään todellista merkitystä susien ja ihmisten nykyisten rinnakkaiselon kannalta. 1900-luvulla susi kuitenkin metsästettiin sukupuuton partaalle Suomessa. 

Yksi mahdollinen selitys vimmalle metsästää – jopa laittomasti ja salaa – susia saattaisi löytyä halusta toteuttaa miehisiä urotekoja. Samalla kun susia on demonisoitu, heistä on kasvanut elämää suurempi uhka ihmiselle ja kaikelle hyvälle maan päällä, ja tietenkin sellaisen kellistäminen on monien mielissä uroteko vailla vertaa. Nyky-yhteiskunnassa voi helposti tuntua siltä, että turvallinen ja kontrolloitu ympäristö ja siivottu sekä silputtu luonto eivät tarjoa mahdollisuuksia koetella omia rajojaan ja silloin toki demoninen susi voi vaikuttaa unelmien saaliilta – ja sen tappaminen miehisyyden multihuipentumalta.

Samalla, kun susia vihataan ja halveksutaan, niitä myös ihaillaan. Kukapa ei olisi nähnyt julistekaupoissa ja -hyllyissä kuvia, joissa ylväs susi ulvoo kuutamolle tai tuijottaa kameraan lumihangessa seisten. Sudesta on tullut villin luonnon ja alkuvoimaisuuden symboli.

Samalla susia kuitenkin jahdataan ja riivataan maassa, jossa ylistetään omaa luontosuhdetta.

Samoin susia näkyy tatuoituna ihoon. Moni on varmasti pistänyt merkille vaikkapa uimarannoilla ja -halleissa, sekä punttisalien pukuhuoneissa nämä ihoon kirjaillut toteemieläimet. Joita saman aikaisesti ihaillaan ja pelätään, eli vihataan.

Susi onkin vakiinnuttanut paikkansa vihan kohteena niin tukevasti, että sillä kuvataan pahuutta ja vääryyttä melko yleismaailmallisesti. Punaisten puolella sisällissodassa taistelleita (sekä kansakunnan että sukupuolensa pettäneitä) naisia demonisoitiin kutsumalla heitä susinartuiksi. Pariskunnat, jotka ovat eläneet synnissä eli ilman jumalan siunausta on tunnettu susipareina. Huonolaatuinen ja toimimaton laite puolestaan on susi jo syntyessään. Onko siis ihme, että susia vihataan, jos lähes minkä tahansa kuviteltavissa olevan pahan voi nimetä suden mukaan?

Käsittääkseni susilla itsellään ei kuitenkaan ole mitään tekemistä edellä mainittujen muutamien esimerkkien kanssa.

Entinen pääministeri, politiikasta mahdollisesti hyvinkin pian vetäytyvä Juha Sipilä on puhunut suomalaisten erityisestä luontosuhteesta.

Moni kriittinen tulkitsi Sipilän puheen suomalaisten erityisestä luontosuhteesta avohakkuiden ja avolouhosten kautta. Myös suhde suteen näyttäisi kuuluvan tämän sipiläläisen erityisyyden piiriin: kansanedustaja Sipilä on näet sitä mieltä, että ”susille vaan nappi otsaan”. Tämän hän uskalsi sanoa ääneen nyt, kun pääministeriys ei enää pakota häntä teeskentelemään mitään muuta kuin mitä on.

Kenties olemme kaikki tulkinneet väärin Sipilän tarkoituksen puheissa sanan ”erityinen” merkityksen. Moni on epäilemättä luullut Sipilän tarkoittaneen ”erityinen” sanalla vaikkapa ”syvää” tai ”hyvää”, mutta saattoi hän myös tarkoittaa myös ”vääristyttä” tai ”paskaa”.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos THL on muuten tilastoinut eläinten ihmisille aiheuttamia kuolemia. Vuosina 1998-2015 tilastosta löytyy muun muassa seuravia tietoja: ampiainen (23 kuolemaa), koira (21), nauta (12), hevonen (8), kissa (3), karhu (1), kyy (1), mehiläinen (1), pässi (1) ja susi (0). Kuten huomata saattaa, susi todellakaan ei ole ihmisiä tappanut. Vaarallisin eläin listalta kuitenkin puuttuu – ihminen näet on ihmiselle ihminen. Silloinkin, kun ihmisen ei ole tarkoitus toista ihmistä vahingoittaa, tapahtuu vahinkoja. Tänä vuonna muun muassa metsämiehet ovat kunnostautuneet ja esimerkiksi MTK:n #naakkajahti-tapahtuman tiimellyksessä yksi metsästäjä ampui toisen erehdyttyään luulemaan täysikasvuista miestä naakaksi.

Samalla, kun metsämiehet jahtaavat luontosuhteen nimissä susia, toiset hankkivat itselleen saman luontosuhteen nimissä koirasusia. Vaikka koirasusien tehtailu, pito ja maahantuonti on laitonta riittää näille ”alkukantaisille”, ”haastaville” ja mystisille” lemmikeille kysyntää. Yleisradion toimittaja Mari Jäntti kirjoitti juuri artikkelin koirasusista tekeydyttyään ensin moisesta kiinnostuneeksi potentiaaliseksi ostajaksi.

Toisinaan susien metsästämistä perustellaan myös sillä, että susia väitetään suden ja koiran risteytymiksi. Ajatuksena on, että koirasudet pääsisivät lisääntymään susien kanssa ja näin pilaamaan suden geneetisen kannan. Ehkä hieman epäselväksi jää, mitä väliä sillä genetiikalla sitten on, jos ne kaikki luonnossa elävät sudet pitäisi kuitenkin tappaa pois kuleksimasta.

Samalla, kun koirasusia siis pelätään sudet tärväämisestä, niin moisia otetaan lemmikeiksi. Logiikkaa ihmisen toiminnasta on turha yrittää etsiä – sitä ei ole.

Kuinka siis on selitettävissä se, että samalla vihaamme ja ihailemme sutta? Jos koira on ihmisen paras ystävä, niin koiran lähisukulainen tuntuisi olevan joidenkin mielissä pahin vihollisemme.

Koska susivihan taustalla ei ole mikään aidosti oikea kysymys turvallisuudesta on selityksen löydyttävä jostain tunteiden hetteiköstä. Voisiko yksi mahdollinen selitys liittyä siihen, että siinä missä koirat tajusivat kesyyntyä, ovat sudet niitä jotka pitivät kiinni luonnosta ja vapaudestaan. Se voi tietenkin tuntua haljulta jos oma elämä tuntuu häkiltä. Ehkä susia voi vihata juuri sen takia, että he eivät ole me.

Petturit kehtasivat säilyttää luontosuhteensa erityisenä.