Mitä käy Lontoon kirjeenvaihtajallemme Brexitin myötä? Ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.
Juuri nyt Englannista ei voi kirjoittaa mainitsematta Iso-Britannian kansanäänestyksen tuloksesta.
Sain kuulla uutisista ollessani Portugalissa. Heräsin aamulla, avasin läppärin ja näin kollegani Facebook-päivityksen ”Fuck no.” Ei tarvinnut sanoa muuta. Fuck no, ei voi olla totta, olivat myös ensimmäiset ajatukseni. Sitten tuli suru. Päivän edetessä myös viha ja epäusko.
Tämä on tuntunut kuin olisi menettänyt puolison tai raajan, jonkun jota ei voi korvata. Miksi?
Olen aina tuntenut Englannissa olevani kuin kotonani. Serkkuni ovat puoliksi englantilaisia. Olen viettänyt useat lapsuuteni kesät Englannin maaseudulla. Matkustin maahan ensimmäisen kerran perheeni kanssa seitsemänvuotiaana, seuraavan kerran yksin 11-vuotiaana. Siitä lähtien, olen rampannut saarella vähän väliä, kunnes kolme vuotta sitten päätin hakea Lontoosta töitä. Tulevaisuudessa, tämä saattaa olla mahdotonta.
Olen rakastanut Englannin monikulttuurisuutta, kykyä uudistaa itsensä jatkuvasti, olla radikaali ja konservatiivi samaan aikaan. Tarvittaessa jäykkä, halutessa jäynää tekevä anarkistipenska. Kuten muutkin taiteilijat, olen löytänyt kodin Lontoon taideskenestä, joka on vahvoilla valtion museoissa, kaupallisissa gallerioissa sekä katutaiteessa.
Viimeisen kolmen vuoden aikana olen tuntenut ”löytäväni kotiin.”
Perjantaina tuntui että se kaikki olisi viety minulta pois. Totuus on, että olen yksi maahanmuuttajista. Nyt viesti on: mene pois, emme halua sinua tänne.
En tiedä, mitä meille, arviolta yli kolmelle miljoonalle Iso-Britanniassa asuvalle eurooppalaiselle tapahtuu. Kukaan ei tunnu tietävän.
STT:n mukaan vetoomus, jossa vaaditaan Britanniaan uutta kansanäänestystä EU-jäsenyydestä oli kerännyt yli kaksi miljoonaa allekirjoitusta lauantaihin mennessä. Lontoossa asuvana minulla oli sentään oikeus allekirjoittaa vetoomus.
En ole ainoa jota pelottaa. Englanti paljasti kasvot, joita en tunnista. Se, mitä minä olen pitänyt monikulttuurisena ja avoimena, onkin vääntänyt naamansa vihapuheella johdettavaksi kansakunnaksi. Pelkoa hieman helpottaa, että Itä-Lontoossa Hackneyssa, jossa asun itse, 78,5 prosenttia väestöstä äänesti ”Remain,” Englannin jäämisen puolesta Euroopan Unioniin.
Oudointa on, että kymmeniä, ellei satoja luettuja uutisia myöhemmin minulla ei ole täysin selvää mitä nyt tapahtuu. Selvää tuntuu ainoastaan olevan, että prosessi tulee kestämään vuosia, ja että sillä tulee olemaan negatiiviset vaikutukset sekä Britannian talouteen, että maahanmuuttopolitiikkaan. Rakas Iso-Britanniani, mitä olet mennyt tekemään?