Vuonna 2010 Riiko Sakkinen järjesti Helsingin Taidehallissa Ensyclopedia-nimisen näyttelyn. Näyttelyssä kaiken tiedon kirja oli muuttunut loputtoman tuntuiseksi sarjaksi karkki-, pikaruoka- ja seksityömainoksia. Vaikka kuvat olivat peräisin maailman eri kolkilta, ne olivat myös välittömästi tunnistettavia. Näyttely esitti mainokset ensimmäisenä todellisena lingua francana – maailmankielenä, jota kaikki ymmärtävät.

Väite kestää tarkastelua melko hyvin.

Vuonna 2018 Sakkinen matkusti Beniniin, jossa Grand-Popon rannikkokaupungissa sijaitseva Villa Karo -taiteilijaresidenssi tarjosi näköalan länsiafrikkalaiseen yhteiskuntaan. Mainoskuvastoa taiteessaan toistuvasti käsitellyt Sakkinen kiinnitti huomiota alueella käytössä olleisiin mainostauluihin.

”Käsinmaalattujen mainoskylttien kulttuuri on Beninissä elävää. Tutkin ilmiötä etukäteen, mutta sen laajuus yllätti paikan päällä. Pääkaupunki Cotonoussa melkein kaikki mainokset ovat printattuja, mutta syrjäkylillä suurin osa mainoksista on käsin maalattuja. Beninissä lukutaitoprosentti on alhainen, ja mainoskyltit huomioivat sen – kyltit selittävät tuotteen tai palvelun selkeästi kuvin. Esimerkiksi kampaamokauneussalongin kyltissä on kampauksen lisäksi kuva kädestä, jotta kaikki tajuavat, että siellä tehdään myös manikyyrejä”, Sakkinen kertoo.

”Myös länsimaisten merkkituotteiden mainokset on usein maalattu esimerkiksi suoraan kaupan seinään.”

Grand-Popossa paikallinen Gustavo Afaihoun toimi Sakkisen avustajana, tulkkina ja fikserinä. Hän näki taiteilijaresidenssiin saapuneen Sakkisen roolin pitkälti perinteisen kolonialismin jatkeena: eurooppalainen valkoinen mies saapuu hankkimaan halpoja raaka-aineita ja työvoimaa. Tämä ei kuitenkaan ollut Sakkisen tavoite.

Pohtiessaan mahdollisuuksia viedä beniniläistä kylttikulttuuria ulkomaille Sakkinen ja Afaihoun perustivat kylttejä tuottavan Salon de Peinture Grand-Popon. Kaksikko palkkasi Louis Houenouden maalaamaan teokset. Toivotusta aiheesta maalatun teoksen hinta postitettuna minne tahansa maapallolla on 500 euroa. Maalausstudio on yritys irtautua jälkikolonialistisesta kaupankäynnistä ja tuottaa taidetta reiluin ehdoin – Houenouden saa hyvän palkan maalaamisesta, ja Sakkinen ja Afaihoun jakavat tuotot keskenään.

”Jos minä en saisi osuutta myynnistä, tämä olisi silkkaa hyväntekeväisyyttä”, Sakkinen kertoo.

Hyväntekeväisyys on aina ylhäältä alas annettua, mikä ei ole projektin tavoite. Tehtävien jako toimii niin, että Sakkinen hankkii asiakkaita ja tekee myyntityötä ja Afaihoun puolestaan huolehtii käytännön toimista paikan päällä. Tämä saattaa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että hän matkustaa 20 kilometrin päähän Comén kaupunkiin tulostamaan asiakkaiden lähettämät mallikuvat ja huolehtii valmiiden taulujen postittamisesta.

Grand-Popon käsinmaalatut kyltit eivät suinkaan muodosta ainutlaatuista poikkeusta mainosmaailmassa. Päinvastoin niiden myötä on helppo muistaa, että kaikkialla maailmassa digiratkaisut eivät ole se standardi, jonka varaan markkinointiponnistelut rakentuvat. Esimerkiksi Ghanassa 1980- ja 90-luvuilla suositut käsinmaalatut elokuvajulisteet ovat herättäneet huomiota maailmalla, ja on niitä nähty näyttelyissä Suomessakin 2000-luvulla. Alkuperäisiä 1990-luvulla säkkikankaalle maalattuja elokuvajulisteita myydään tuhansien eurojen hinnoilla taidekeräilijöille.

Elokuvajulisteissa taiteellinen vapaus on ollut suurta. Ei ole ollut mitenkään poikkeuksellista, että julisteessa näkyy henkilöitä ja tapahtumia, jotka eivät esiinny elokuvassa. Maalaajat eivät usein edes nähneet elokuvia, joiden mainos heiltä oli tilattu. Toisinaan he eivät nähneet edes dvd:ltä esitettävän elokuvan levykoteloa ja joutuivat maalaamaan kuvailun pohjalta. Tämä on johtanut taiteellisiin ratkaisuhin, jotka rikkoivat odotuksia.

Ghanalainen sosiologi ja elokuvajulistekeräilijä Joseph Oduro-Frimpong totesi The Atlantic -lehdelle, että nuo julisteet ”näyttivät sen, mikä oli mahdollista ennen siirtymää kohti nykyaikaista teknologiaa”. Vuosituhannen vaiheessa elokuvajulisteiden käsin maalaaminen alkoi kuihtumaan Ghanassa. Muutoksen takana oli tietenkin tekninen kehitys. Elokuvajulisteiden teollinen monistaminen muuttui edullisemmaksi, ja markkinatalous teki lopun työstä.

Jotkut ghanalaiset elokuvajulistemaalarit ovat kuitenkin löytäneet toisen uran itselleen maalaamalla elokuvajulisteita tilaustöinä. Tätä uusiotuotantoa on tarjolla netissä, ja hinnat alkavat parista sadasta eurosta.

Vaikka sekä Grand-Popon että Ghanan mainokset ovat välittömästi tunnistettavissa mainoksiksi, poikkeavat ne siitä, mihin keskimääräinen länsimainen katsoja on tottunut. Ne tarjoavat katsojalle mahdollisuuden tutustua toisenlaiseen mutta silti tunnistettavaan tulkintaan niinkin arkisesta ilmiöstä kuin mainonta.

Sakkinen itse tilasi Salon de Peinture Grand-Popolta 14-osaisen teossarjan, jossa maailman johtavat poliitikot esiintyvät paikallista parturikampaamoestetiikkaa mukailevissa teoksissa. Bad Hair Day Leaders -sarjan avasivat potretit Donald Trumpista ja Kim Jong-unista. Sakkisen lisäksi teoksia ovat tilanneet myös taiteenkeräilijät, ja yksi Houenouden maalaama taulu on päätymässä vaalijulisteeksi seuraavissa täkäläisissä eduskuntavaaleissa. Häiriköt-päämaja tilasi oheisen parturimainosparodian, jossa hiustenleikkuuta ja parranajoa tarjotaan Chewbaccan kasvoilla.

Jää nähtäväksi, nousevatko beniniläiset mainostaulut taidemaailman huomioon samoin kuin ghanalaiset elokuvajulisteet nousivat. Edessä on myös epäilemättä aika, kun halvat tulosteet syrjäyttävät käsinmaalatut mainoskyltit, ja silloin tämä populaarikulttuurin muoto tulee kuihtumaan. Muutos on tietenkin pysyvää.

Lisätiedot ja tilaukset: www.facebook.com/salondepeinturegrandpopo