Miltä hyvin hoidettu metsä näyttää? Kysymys on näennäisen yksinkertainen, mutta sitä voi lähestyä monesta eri suunnasta. Selvää on, että ero mielikuvien ja todellisuuden välillä on melkoinen.

Mielikuviin vaikutetaan monin tavoin aina sanoista alkaen. Otetaan esimerkiksi sana ”hoitaa”. Jos esimerkiksi lasten­, sairaan­ tai vanhustenhoitoa tehtäisiin samoin kuin metsänhoitoa, soitettaisiin poliisi paikalle. 

Metsänhoitoon sisältyy myös ajatus siitä, että ”Suomi elää metsästä”. Kenties, mutta millä hinnalla ja kuinka kauan?

Vaikka todellisuus kertoisi mitä tahansa, me suomalaiset olemme sisäistäneet mielikuvan loppumattomien korpimaiden ja koskemattomien metsien Suomesta. Osittain tähän on vaikuttanut kuvataide, jossa toistuvasti esitetään suomalaisia metsämaita. Mielikuvaa muokkaavat myös mainokset, joita esimerkiksi metsäteollisuus meille esittää. 

Todellisuus ei ole niin ruusuinen kuin haluaisimme uskoa. Samalla kun ylpeilemme loputtomilla koskemattomilla metsillämme, olemme hakanneet niitä nurin kiihtyvällä tahdilla. ”Suomi elää metsästä” -­kuvitelma tarkoittaakin nykyisin sitä, että metsiä keitetään selluksi ja poltetaan lämmöksi. Ja ennen kaikkea: metsiä hakataan liikaa.

Lobbausta

BIOS­-tutkimusyksikön Antti Majava on tarkastellut sitä, miten metsäteollisuus arvioi sopivia ja kestäviä hakkuumääriä.

”Ala kokee pystyvänsä poliittisesti muokkaamaan todellisuutta ja siellä tehdään ahkerasti töitä edunvalvonnassa. Vaikuttaisi siltä, ettei alalla nähdä luonnontieteellisesti todennettavaa todellisuutta, ainoastaan poliittisen vaikuttamisen maailma, johon satsataan sen sijaan, että uudistettaisiin teollisuutta.”

Samalla kun tutkimustulokset kertovat, että Suomessa hakataan metsiä liikaa, muun muassa metsäteollisuuden, Metsähallituksen, Maa­ ja metsätaloustuottajain keskusliiton sekä maa­ ja metsätalousministeriön ja muiden metsäalan järjestöjen luotsaama Metsien Suomi ­hanke kertoo mainoskampanjassaan, että ”Suomessa kasvaa enemmän metsää kuin sitä kaadetaan”. Antti Majava muistuttaa, että luonnon prosessit itsessään tarkoittavat sitä, että kaatamatta jätetty kasvu ei ole hukkaa ja hävikkiä, vaan tuiki tarpeellista luonnolle.

Hiilinielut

Keskustelu ”sopivista” hakkuumääristä kääntyy väistämättä keskusteluun metsien hiilinieluista. Suomen pyrkiessä kohti hiilineutraaliutta on ajateltu, että metsämme sitovat itseensä niin paljon hiiltä ilmakehästä, että se kompensoi Suomen tuottamat ilmastopäästöt. Ajatukseen on kiva uskoa, mutta harmillisesti usko ei muuta todellisuutta. 

Vaikka metsien hiilinieluista on tehty monimutkaisen oloinen kysymys, ei se Luonnonvarakeskus Luken tutkimusprofessori Raisa Mäkipään mukaan lopulta ole sellainen.

”Kyse ei ole mistään kauhean vaikeasta käsitteestä: jos metsien hiilivarasto pienenee, päätyy vapautuva hiilidioksidi ilmakehään ja lämmittää ilmastoa.”

Yksinkertaistaen: Mikäli puut kaadetaan pieninä, metsän keskimääräinen hiilivarastokin on pienempi. Jos puiden puolestaan annetaan kasvaa järeiksi, on keskimääräinen hiilivarasto suurempi. Avohakkuun jälkeen myllerretystä maaperästä myös vapautuu hiiltä vuosikymmenten ajan enemmän, kuin mitä aukealle istutetut nuoret puut ehtivät sitomaan.

Valtio

Eli sillä on väliä, kuinka paljon hakataan. Ja mikäli hakkaajista puhutaan, on valtio suurin ja merkittävin. Valtio omistaa – hieman laskentatavoista riippuen – reilun neljänneksen Suomen metsämaista.

Vaikka tutkijoiden kesken vallitsee vahva konsensus siitä, että Suomen metsiä on hakattu liikaa jo hyvän aikaa, asetti Petteri Orpon hallitus syksyllä 2025 valtion maita hallinnoivalle Metsähallitukselle entistä korkeammat tuloutustavoitteet. Voisi sanoa, että hallitus päätti kipaista metsäpankkiin, vaikka tili oli jo valmiiksi miinuksella.

Toisaalta, samalla kun valtio saa metsistä tuloja, se maksaa metsäteollisuudelle vuosittain lähes saman verran yritystukia. Taloudellisesti valtion toiminta ei vaikuta rationaaliselta. 

”Perinteisesti Suomessa metsälobbaus on ollut vahvaa. Valtio suurentelee aina puiden hakkaamisesta tulevaa talou dellista hyötyä ja vähättelee muuta puolta. Tuijotetaan yksisilmäisesti metsän taloudellista tuottoa ja nähdään ainoastaan puiden kaatamisesta ja sahaamisesta saatava raha”, Jyväskylän yliopiston luonnonsuojelubiologian ja luonnonvarojen käytön kestävyyden yliopistonlehtori Panu Halme toteaa.

Kansallismaisema

Vaikka Suomen metsät ovat turhan ahkerasti hakattuja, usein riviin istutettuja ja yksipuolisia, elää mielissämme ajatus jostain ihan muusta. Vallitsevat mielikuvat eivät ole sattumusten satoa, vaan niitä on ruokittu ja muovattu läpi itsenäisen Suomen historian – ja hieman pidempäänkin.

Kun 1990-luvun alussa ympäristöministeriö julisti muun muassa Ukko-Kolin laelta aukeavan maiseman suomalaiseksi kansallismaisemaksi, ei paikka valikoitunut täysin sattumanvaraisesti. Maisema Kolilta on komea, mutta varmasti päätökseen vaikuttaa myös se, että 1800- ja 1900-lukujen taitteessa monet kuvataiteilijat ryntäsivät sinne maisemaa taltioimaan. Eero Järnefeltin teos Maisema Kolilta kuvaa suomalaista kansallismaisemaa. 

Järnefeltin ja monien kultakauden taiteilijoiden taltioima maisema ei kuitenkaan ole niin koskematon kuin moni ajattelee. Turun yliopiston maantieteeseen ja maisemakuvastoon erikoistunut tutkija Hannu Linkola huomauttaa, että jo noissa Kolia kuvaavista teoksissa näkyy ”intensiivisen metsänkäsittelyn merkkejä”. Maalauksissa näkyy lehtipuuvoittoisia, eli kaskettuja alueita. Folklore metsässä -tutkimushankkeen johtaja, tutkija Heidi Henriikka Mäkelä muistuttaakin, että meidän suhteemme metsään on ”vahvasti kansalaiskasvatuksen, yhteiskunnallisten keskustelujen ja tietyn historiallisen myytin muokkaama”.

Katse olennaiseen

Jos mainosten ja vanhojen taulujen välittämä kuva tuntuu puisevalta ja moottori- tai rautatiellä kiiruhtaessa maisema nelistää ohi liian ripeästi, voi kääntyä valokuvien puoleen. 

Greenpeace Nordenin Suomen apulaismaajohtaja Juha Aromaa kertoo, että valokuvat ovat olleet osa järjestön toimintaa alusta alkaen ja Suomessa on tietenkin kuvattu suomalaista luontoa.

”Meillä on myös ollut äärimmäisen puritaaninen linja siitä, että kuvissa ei saa olla mitään normaalia kuvansäätöä kummempaa käsittelyä.”

Silti aktivisteihin penseästi suhtautuvat tai heidän viestiään muuten vierastavat usein vähättelevät aktivistien ottamien kuvien todistusarvoa. On kuitenkin hyvä huomata, että esimerkiksi ympäristöaktivistit eivät kuvaamistaan tuhoista itse taloudellisesti hyödy (toisin kuin tuhojen aiheuttajat). Greenpeacen vuosien saatossa julkaisemista, lukemattomista kuvista ei ole myöskään löytynyt virheitä tai valheita. 

Vaikka kuvat hakkuiden jäljistä ovat epämiellyttäviä ja vaikka tekisi mieli katsoa toiseen suuntaan, meillä ei ole moiseen varaa. Suomen metsät voidaan pelastaa, mutta se vaatii tekoja. Teot puolestaan edellyttävät tietoa.

Hyvin hoidettu metsä nähtävissä Helsingin Kulttuurikeskus Stoassa 12.10. saakka. Avoinna joka päivä.