Suomi on sitonut kansallista turvallisuuttaan Israeliin ostamalla Daavidin linko -nimellä markkinoitavan ilmatorjuntajärjestelmän, jonka on kehittänyt israelilainen Rafael Advanced Defence Systems yhdysvaltalaisen Raytheonin kanssa.

Loputonta sotaa miehittämillään palestiinalaisalueilla käyvä Israel avaa kauppojen myötä pohdinnan paikkoja myös Suomessa. Maanpuolustukseen liityvät asehankinnat esitetään tavallisesti julkisuudessa puhtaasti teknisinä valintoina, jotka upseerit ja puolustusministeriön virkamiehen tekevät asiantuntemuksensa pohjalta. Hankintoihin kuitenkin liittyy teknisten kysymysten ohella myös eettisiin valintoihin kytkeytyviä kysymyksiä.

Ovatko jotkut aseet epäeettisempiä?

Israelin vuosikymmeniä jatkunut palestiinalaisalueiden miehitys on herättänyt sekä kansainvälistä kritiikkiä että kritiikkiä Israelin sisällä. Kansainväliseen turvallisuuspolitiikkaan ja kolonialismiin perehtynyt Tampereen yliopiston tutkijatohtori Wassim Ghantous määrittelee Israelin toiminnan asuttajakolonialismiksi.

”Ennen ja jälkeen vuoden 1948 nähty sionistinen toiminta on jatkuvasti perustunut alueella asuvien palestiinalaisten pakkosiirtoihin, heidän maidensa haltuunottamiselle ja yksinomaan juutalaisten siirtokuntien rakentamiselle. Tämä on monin tavoin samanlainen prosessi kuin Yhdysvaltojen, Kanadan, Uuden-Seelannin ja Australian perustamiset olivat. Palestiinalaisia on alistettu monin tavoin, muun muassa vuonna 1948 nähdyn etnisen puhdistuksen, omille maille pääsemisen estämisen ja ’turvallisuudella’ perustellun maan kaappaamisen muodossa.” 

Lokakuussa 2023 alkaneen täysimittaisen hyökkäyksen yli kahden miljoonan asukkaan Gazaan Ghantous määrittelee kansanmurhaksi. 

”Israel tuhoaa Gazaa kokonaisuudessaan: ihmisiä, rakennuksia, infrastruktuuria, humanitaarista apua tarjoavia tahoja, historiallisia kohteita. Samalla se on katkaissut elämälle välttämättömien veden, sähkön ja ruuan toimitukset.”

Myös rajanaapuri Egypti on auttanut omista syistään miehittäjää ja estänyt Gazasta pakenemisen omalle puolelleen rajaa.

Oikeudesta puolustautua

Israelin toimia palestiinalaisia kohtaan perustellaan valtion oikeudella puolustaa itseään. Tämä ei Ghantousin mukaan ole kestävä argumentti.

”Israel syntyi noin 750 000 palestiinalaiseen kohdistuvan etnisen puhdistuksen kautta. Heistä monet karkoitettiin naapurivaltioihin tai Länsirannan ja Gazan palestiinalaisalueille. YK:n päätös tunnustaa Israelin valtio oli ehdollinen sille, että palestiinalaiset saavat palata omille mailleen, mutta tämä ei ole koskaan toteutunut.”

Samalla, kun Israel miehittää palestiinalaisten jäljellä olevia alueita, nöyryyttää palestiinalaisia ja estää heidän oikeuksiensa toteutumisen, myös palestiinalaisten vastarinta jatkuu. Ghantous pitää ilmeisenä, että mitä äärimmäisemmäksi Israelin miehitys- ja alistamispolitiikka muuttuu, sitä väkivaltaisemmaksi myös palestiinalaisten vastarinta muuttuu. Sotilaallisesti voimakkaammalla miehittäjällä on kuitenkin vastuu tilanteesta, mutta miehityksen jatkumiselle on monenlaisia perusteita.

”Israelissa turvallisuus liitetään myös väestörakenteen ja maa-alueiden hallinnan kysymyksiin. Kodeistaan häädettyjen palestiinalaisten ei anneta palata, koska se vaarantaisi valtion pysymisen juutalaisenemmistöisenä.”

Asekaupat tukevat miehitystä

Ghantous näkee Israelin aseteollisuuden erottamattomana osana maan laitonta miehityspolitiikkaa ja sen taloutta. “Aseteollisuuden ja valtion välillä ei tulisi tehdä mitään erottelua tämän suhteen. Valtaosa asevalmistajista on alkujaan valtion omistamia, ja yksityistämisen jälkeenkin ne hyötyvät jatkuvasti niin Israelin kuin Yhdysvaltojenkin valtioiden mittavasta taloudellisesta tuesta.”

Aseteollisuuden osuus miehityksessä näkyy myös israelilaisten asevalmistajien mainospuheissa. Niissä aseiden kehutaan olevan ”taistelussa testattuja”. Taistelulla tarkoitetaan muun muassa siviileihin kohdistuneita iskuja. 

Argumentti on toiminut myös Suomen suuntaan. Suomen hankittua tykistönsä käyttöön tutkia Israelista, puolustusministeri Jussi Niinistö (ps./sin.) totesi Yleisradion haastattelussa tammikuussa 2019, että ”ostamme [aseita] sieltä, mistä niitä on saatavissa, eikä ole haitaksi, että niitä on kokeiltu käytännössä”.

”Kaupankäynti Israelin aseteollisuuden kanssa tarkoittaa osallistumista miehitykseen ja väkivaltaan sekä ihmisoikeuksien ja kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomista. Kaikki kaupankäynti sen kanssa tulisi lopettaa, ellei Suomi halua osallistua miljoonien ihmisten alistamiseen”, Ghantous jatkaa.

Realismia vai idealismia

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen mukaan asehankintoihin sisältyviin eettisiin, ulkopoliittisiin ja ihmisoikeuksiin liittyviin kysymyksiin suhtautumisen voisi jakaa karkeasti kahteen koulukuntaan. Toinen koulukunta on niin sanottu realistinen ja toinen idealistinen, toisinaan myös liberaaliksi kutsuttu.

”Ehkä voisi sanoa, että Tarja Halosen aikana tehtiin jollain tapaa enemmän idealistista ulkopolitiikkaa ja sitten Sauli Niinistön aikana siirryttiin siihen realistisempaan suuntaan.”

Presidentti Alexander Stubb puolestaan linjasi, että hänen johdollaan Suomen ulkopolitiikka perustuu ”arvopohjaiselle realismille”. Termin sisältö on kuitenkin jäänyt hieman avoimeksi. Vaikka yleensä ihmisoikeuksien toteutumiseen ja muihin eettisinä pidettyihin kysymyksiin keskittymistä pidetään niin sanotun idealistisen koulukunnan edustajien hommana, Teivainen löytää myös realistisesta koulukunnasta eettistä pohdiskelua. ”Jos pidetään Suomen turvaamista kaiken muun yli menevänä imperatiivina, sitten sen nähdään oikeuttavan eettisesti kaiken turvaamisen eteen tehtävän.”

Suomalaisen aseteollisuuden toimintakyvyn kehittämiseen ja siten Suomen turvallisuudesta huolehtimisen tuomaan pakkoon on vedottu silloinkin, kun aseita on myyty Saudi-Arabian ja Turkin kaltaisiin maihin. Noissa maissa suomalaiset aseet ovat saattaneet päätyä – ja ovat päätyneetkin – osaksi konflikteja, joissa ihmisoikeudet ovat joutaneet romukoppaan. Teivainen huomauttaakin, että “eettisyys” on tässä yhteydessä hankalan monitulkintainen termi.

Noloja juttuja 

”Suomessa on katsottu, että turvallisuuspolitiikka jyrää muut asiat alleen, ja tätä on tavallisesti perusteltu Venäjän tuomalla eksistentiaalisella uhalla. Suomi onkin joutunut valtiona tekemään välillä hieman nolojakin juttuja, kuten nyt vaikka sen sopimuksen Turkin kanssa.”

Teivainen viittaa vuonna 2022 Suomen, Ruotsin ja Turkin välillä solmittuun sopimukseen, jossa Suomi ja Ruotsi Turkkia miellyttääkseen muun muassa kutsuivat joitain kurdijärjestöjä terroristijärjestöiksi. Vaikka sopimus oli kaikin puolin kunniaton, se hyväksyttiin Suomessa ja Ruotsissa, jotta Turkki puoltaisi maiden Nato-jäsennyyttä. 

”Mutta mitä tykättäisiin, jos tekisimme samanlaisen sopimuksen Kiinan kanssa kauppapoliittisista syistä?”, Teivainen kysyy. “Lupaisimme, että suomalaista sananvapautta ei käytetä Kiinan epäreiluun kritisoimiseen ja pitäisimme huolen, että Kiina-kriitikoita valvotaan ja vahditaan täällä.”

Natoon pääsyn jälkeen tosin ainakin Suomessa kaikki vaikuttavat sopivasti unohtaneet Turkin kanssa tehdyn sopimuksen. Sopimuksen välitön hyöty Turkin presidentti Erdoğanille taisi myös tulla ulosmitatuksi vuoden 2023 presidentinvaalien alla käydyssä sisäpoliittisessa väännössä.

Joustaa, joustaa

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliiton kanssa tasapainoilleen Suomen valmius ulko- ja sisäpoliittisiin kompromisseihin nimettiin Itävallassa 1950-luvulla ”suomettumiseksi”. Termin käyttö yleistyi ja sen merkitys vakiintui 1960-luvulla. 

Turkin kanssa tehdyn sopimuksen kaltaisten valintojen myötä Suomessa heräsi keskustelu siitä, pitäisikö sen hetkistä toimintaa kutsua jälleen suomettumiseksi tai kenties uus-suomettumiseksi. Osa keskustelijoista oli kuitenkin sitä mieltä, että suomettuminen viittaa vain ja ainoastaan tietyn ajanjakson tapahtumiin, ja muutenkin keskustelu aiheesta oli melko jankkaavaa. Tuolloin Teivainen alkoi miettiä sopivaa termiä toimintatavalle, jossa ollaan valmiita tinkimään omista arvoista suuremmaksi koetun edun tai painostuksen alla.

”Mietin, mikä termi voisi kuvata vaikka sitä, että Kekkonen oli valmis lähettämään pakolaisia neuvostotyrmiin, että lähetettiin juutalaispakolaiset natsien kynsiin tai tehtiin diili Turkin kanssa. Näitä yhdistää se, että on oltu valmiita joustamaan ihmisoikeuksista, demokratiasta tai kansainvälisistä sopimuksista turvallisuuspolitiikan nimissä.”

Syntyi termi ”turvallisuuspoliittinen jousto”. Teivaisen mielestä jousto on sikälikin sopiva sana, ettei se ole absoluuttinen. Toisinaan joustetaan jossain asiassa ja sitten seuraavassa hetkessä ei välttämättä joustetakaan tai ei ainakaan yhtä paljon. Tämä jousto näkyy myös siinä, että Nato-jäsenyyden myötä Suomesta voi taas myydä aseita Turkkiin, vaikka vasta muutama vuosi aikaisemmin Turkin ihmisoikeustilanne katsottiin niin huonoksi, ettei kauppoja sallittu. 

”Niin, mikäs se sellainen liittolainen olisi, jonka kanssa ei asekauppaa saisi tehdä?”, Teivainen kysyy.

Valinnoista ja seurauksista

Vaikka asekauppojen kaltaisten turvallisuuspolittisten päätösten yhteydessä ei tavattaisi eettisiä pohdintoja harrastaa, sellaisia saattaa linkittyä päätöksiimme. Suomen päätös ostaa Israelilta Daavidin linko -järjestelmä sitoo Suomen ilmapuolustusta pitkäksi aikaan Israeliin, jonka asema kansainvälisessä politiikassa on jokseenkin kompleksinen.

Teivainen muistuttaa, että Suomen ulkopolitiikan yhtenä tavoitteena on taas lähivuosina paikka YK:n turvallisuusneuvostossa. “Silloin on merkityksellistä, että YK:ssa on aika merkittäviä äänestäjätahoja, jotka ehkä karsastavat hiukan sellaista maata, joka tekee näkyvästi asekauppaa Israelin kanssa. Tämän tyyppisiä riskejä valintoihin saattaa liittyä ja niitä täytyy punnita.”

Gazan systemaattinen hävittäminen ei ole vähentänyt tilanteen kompleksisuutta.

”Äänet Israeliin kohdistuvista boikoteista ja mahdollisista rajoituksista ovat muuttuneet äänekkäämmiksi. Lyhyellä aikavälillä pitäisin merkittävänä YK:n kansainvälisen tuomioistuimen heinäkuista, neuvoa-antavaa päätöstä siitä, että palestiinalaisalueiden miehitys on laiton ja että Israel on syyllistynyt apartheidiin. Suomen ja EU:n ulkopoliittinen johto ovat ilmoittaneet kunnioittavansa päätöstä.”

Toistaiseksi se, mitä päätöksen kunnioittaminen käytännössä tarkoittaa, on kuitenkin jäänyt epäselväksi. Mikäli Israelin kanssa käytävälle kaupalle asetetaan rajoitteita, tämä voi haitata nykyaikaisen ja äärimmäisen teknisen asejärjestelmän käyttöä. Ilman tarvittavia ohjuksia, varaosia ja ohjelmistopäivityksiä on olemassa pieni, muttei merkityksetön riski siitä, että järjestelmä muuttuu maailman suurimmaksi ja kenties kalleimmaksi paperipainoksi.

Ostaminen ja myyminen samalle viivalle

Asekauppoihin liittyvistä laajemmista pohdiskeluista kertoo se, millaisia lupia asekauppoja varten tarvitaan. Asevientiä Suomesta säädellään kansallisilla laeilla ja kansainvälisillä sopimuksilla, eikä vientiluvan saamiseksi aina riitä pelkästään puolustusministeriön päätös. Riippuen muun muassa kaupan suuruudesta, aseita vievä myyjä saattaa tarvita erikseen luvan myös valtioneuvostolta. Toisinaan puolustusministeriön pitää myös selvittää kaupan ulko- ja turvallisuuspoliittisia vaikutuksia yhdessä ulkoministeriön kanssa. Kauppoja ei siis tarkastella pelkästään aseteknisten kysymysten perusteella.

Toisin kuin aseiden vientiä, aseiden tuontia Suomeen ei säädellä yhtä tarkasti. Ostaja kuitenkin aina tukee myyjämaan aseteollisuutta. Ja kuten Israelin tapauksessa, aseiden kehitystyöhön ja valmistajan toimintaan laajemmin saattaa liittyä suuriakin ongelmia.

Tätä aseiden ostamiseen liittyvää prosessia haluttaisiin nyt tiukentaa. Lokakuussa käynnistetty kansalaisaloite puolustushankintojen sääntelystä esittää, että jatkossa Suomen asehankintoja tarkasteltaisiin samoilla mittareilla kuin aseiden vientiäkin. Aseita Suomesta myytäessä pitää – tai ainakin pitäisi – huomioida vastaanottajamaan ihmisoikeustilanne, ja jatkossa sama huomioimisen vaatimus saattaisi koskea myös aseiden ostamista. Mikäli myyjämaan ihmisoikeusloukkaukset vaikuttaisivat siihen, voiko kaupoille saada luvan, ostajan olisi vaikeaa jättää huomiotta Gazassa tapahtuva kansanmurha.