Tieteellinen näyttö sille, että me ihmiset olemme paskoneet planeettamme, on hyvin yksiselitteistä. Kasvihuonekaasujen määrä ilmakehässä kasvaa, kuudes sukupuuttoaalto kaatuu päälle ja meret täyttyvät muovista. Suunnan muuttaminen on kuitenkin aina epämukavaa, eivätkä ihmiset useinkaan pidä epämukavuudesta. Siksipä kaikki ikävät asiat lykätään mieluusti huomiselle – olipa kyse kämpän imuroimisesta tai elinympäristömme elinkelpoisena pitämisestä.

Merkittävä osa ihmiskunnan tuottamista päästöistä syntyy ruuantuotannosta. Ei siis ole ollenkaan merkityksetöntä, mitä syömme ja kuinka ravintomme tuotamme. Maatalous kuitenkin on yksi niistä aloista, joissa siirtymät ja suunnanmuutokset ovat erityisen vaikeita ja ottavat aikansa. Tai sitten ne vaan tulevat kalliiksi, kun virheelliseksi osoittautuneita investointeja joudutaan alaskirjaamaan. Maatalous on myös ala, jota ohjataan tukiaispolitiikalla ja sikäli tuottajat usein investoivat sellaiseen, mihin tuotantotuilla milloinkin kannustetaan.

Maa- ja metsätalousministeriössä maatalouden ympäristöpolitiikan asiantuntijana työskentelevä Tuuli Orasmaa halusi ymmärtää tuottajien mietteitä paremmin ja, haastatteli kymmeniä tuottajia eri puolilta Suomea. Haastatteluiden pohjalta syntynyt maataloutta ja sen muutostarpeita käsittelevä Maaseudun tulevaisuus on kiinnostava, mutta samalla turhauttava katsaus tunnelmiin kentällä. Teoksesta nousee toistuvasti esiin, että tuottajat kokevat alastaan käydyn keskustelun syyllistäväksi. Syyllistyminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että joku olisi syyllistänyt, ja kuka lopulta on vastuussa syyllistämistä kokevien tuottajien tunteista? Orasmaa kohdistaa katseensa ikäviä viestejä välittäviin tutkijoihin, mediaan ja aktivisteihin, mutta olisiko vastuu sittenkin hieman toisaalla?

Jo vuosien ajan aktivistipiireissä ja muutenkin piireissä, joissa tarkastellaan maataloustuotantoa kriittisesti, on laajasti jaettu käsitys siitä, että yksittäisten tuottajien syyllistäminen ei ole järkevä tapa käsitellä maatalouden ongelmia. Kritiikki onkin kohdistunut pääosin toimialoihin, ei tuottajiin, sillä ratkaisut eivät löydy niinkään yksittäisten tuottajien valinnoista, vaan rakenteista. 

Vastuu on nimittäin siellä, missä valtakin.

Orasmaa osuu kuitenkin napakymppiin todetessaan, että muutenkin vaikeat ja dramaattiset muutokset ovat entistä vaikeampia, mikäli muutoksen kohteena olevat eivät ymmärrä ja/tai hyväksy tarvetta muutoksille. Muutoksen onnistumisessa on siis rahan ohella kyse viestinnästä. On inhimillistä tuomita vaikkapa itsen kannalta kielteinen viesti huuhaaksi, varsinkin jos viesti tulee taholta, johon suhtautuu lähtökohtaisen negatiivisesti. Haastatteluissa Orasmaa törmäsikin toistuvasti tuottajien käsityksiin, että tutkijoiden raportit ympäristön tilasta ja vaikkapa suosta kuivatettujen peltojen kasvihuonekaasupäästöistä vaikuttavat vääristellyiltä.

Kun maatalouden ympäristövaikutuksia käsitellään mediassa, menevät monet tuottajat puolustuasemiin ja kokevat keskustelun syyllistämiseksi. Silloin on vaikeaa, jopa mahdotonta ottaa vastaan uutta tietoa. Kokemus syyllistämisestä ei kuitenkaan välttämättä vastaa todellisuutta. Kuten Orasmaa toteaa ja kaikki voivat itse todelta, ei mediassa juurikaan syyllistetä tuottajia, vaan ongelmista keskustellaan hyvinkin laajasti koko alaa käsitellen. 

Kanadalainen mediateoreetikko Marshall McLuhan esitti vuonna 1964 ajatuksen ”The medium is the message” – eli media itsessään on jo viesti. Ajatus pätee edelleen: sillä kuka sanoo voi olla enemmän merkitystä kuin sillä, mitä sanotaan. Sillä ei välttämättä ole mitään väliä, kuinka hyvin ja asiallisesti muotoiltu ympäristöaktivistien viesti on, ahdistunut ja stressaantunut maitotilallinen kokee kaikki vastustajiksi koetuilta tulevat viestit hyökkäyksiksi ja, niin: syyllistämiseksi. 

On kuitenkin kiistaton tosiasia, että emme saa yhteiskuntamme päästöjä kestävälle tasolle ilman, että pudotamme ruuantuotannon päästöjä dramaattisesti. Lypsykarjan ruokavalion hienosäätö on piperrystä sen rinnalla, millaista muutosta tarvitsemme. Ja jos emme muutettua tuotantotapojamme itse, niin luonto kyllä lopulta pakottaa meidät muutokseen, ja se tulee olemaan moninkertaisesti kovakouraisempi kokemus ihan kaikille. Luontoäitiä ei kiinnosta se, onko tuhot aiheutettu tietoisesti vai tiedostamatta – eikä tämän sanominen ole kenenkään syyllistämistä vaan ilmeisen toteamista.

Orasmaa käyttää merkittävän osan Maaseudun tulevaisuus -teoksestaan siihen, että hän kuvailee tuottajien tunteita ja kokemusta käydystä keskustelusta. Ne on tietenkin tärkeä ymmärtää ja ottaa huomioon. Mutta tuottajien sijaan olisi olennaisempaa haastatella ja haastaa niitä tahoja, jotka oikeasti määräävät maaseudun tulevaisuudesta.

Suomessa poikkeuksellisen suurta valtaa käyttävät Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK ja (vain hieman liioitellen) sen puoluepoliittiseksi haaraksi kuvailtavissa oleva Suomen Keskusta. MTK ja keskusta ovat hyvin pitkälti määrittäneet sen, millainen Suomen maataloussektori ylipäätään on. On kuvaavaa, että jo vuosikymmenten ajan muu kuin keskustalainen maatalousministeri on ollut harvinainen poikkeus. 

MTK ja keskusta ovat toistuvasti vastustaneet ympäristösyistä ajettuja uudistuksia, jotka ovat kuitenkin lopulta olleet väistämättömiä. Esimerkiksi lannan levittämistä alettiin säätelemään, ja energiaturpeen tuottaminen loppui kuin seinään, vaikka vielä 2000-luvulla turpeentuottajia kannustettiin sitä jatkamaan. Pettyneiden energiaturpeen tuottajien kritiikki kohdistui tutkijoihin, mediaan ja aktivisteihin, vaikka kenties aiheellisempi kohde kritiikille olisivat olleen poliitikot ja etujärjestö, jotka kannustivat vastoin parempaa tietoaan investoimaan uppoavaan laivaan. Jonkinlainen verrokki energiaturpeelle löytyy turkisalasta, jota tekohengitetään tukiaisin, vaikka samoilla rahoilla voisi tukea tuottajia kestävässä alanvaihdossa.

Olisi epäilemättä väärin kuvitella, etteikö MTK:n ja keskustan piirissä oltaisi täysin tietoisia siitä, että muutokset ovat väistämättömiä ja edessä. Tämän viestin välittäminen tuottajille on kuitenkin ikävää, koska siitä ei seuraa kiitosta ja kehuja. MTK:n ja keskustan vaietessa viestin välittäminen on jäänyt tutkijoiden ja aktivistien harteille, ja heiltä käsin tulevana se on koettu syyllistämiseksi. Lopputuloksena tuottajat joutuvat lopulta kohtaamaan väistämättömän muutoksen äkkinäisemmin ja rajummin. 

Olisi maaseudun tulevaisuuden kannalta upeaa, jos MTK ja keskusta suostuisivat puhumaan jäsenilleen ja kannattajilleen rehellisesti ja kuin aikuisille konsanaan. Onneksi nähtävissä on ollut myös esimerkkejä siitä, että muutos on mahdollista. Esimerkiksi MTK:n Uudenmaan osaston puheenjohtaja Aleksis Kyrö on puhunut muutoksen välttämättömyydestä myös Voiman haastattelussa. Keskustalaisen Ajatuspaja Alkion Kohtuutalouden vaihtoehto -raportti puolestaan osoittaa, että väistämättömyyden tunnistamisen ohella siihen reagoimista vaaditaan myös keskustan piirissä. 

Onkin kaikkien – eikä vähiten tuottajien – etu, että näitä keskusteluja jatketaan ja kannustetaan.

Tuuli Orasmaa: Maaseudun tulevaisuus. Vastapaino 2023. 221 sivua.