Elokuun 9. päivänä Ukraina iski Venäläiseen lentotukikohtaan valloitetun Krimin alueella. Keskellä päivää toteutettu isku yllätti venäläiset ja massiiviset räjähdyksen taltioituivat läheisillä rannoilla aurinkolomaa viettäneiden venäläisten puhelimille. Pian verkko täyttyi videoista, joilla alueelta pakenevat venäläiset siviilin kauhistelivat hyökkäystä ja itkivät jättäessään (uudet) kotinsa taakseen.

Samalla, kun Ukrainan iskun tehokkuutta on ihailtu, ovat monet myös ilkkuneet pakenevien venäläisten tuskalle. Eipä sillä, miehitetyllä alueella sitä elämää on vietetty ja toisinaan sota tulee koputtelemaan myös kotiin.

Ehkä kiinnostavaa tässä tapauksessa on kuitenkin miettiä sitä empatian puutetta, joka monia meistä ihmisistä vaivaa. Sodan jaloista pakeneva täti vetoaa videolla katsojan tunteisiin kertoessaan, että Krimillä on ollut ihanaa, tässä menetetään nyt koti ja samalla hän jättää huomioimatta, että hänen oma kotimaansa valloitti kyseisen alueen tovi sitten. Kuinka on mahdollista kokea tätä kodin menettämisen tuskaa ja samalla jättää huomioimatta, että se oma koti on vasta riistetty edellisiltä asukkailta?

Kenties kyse onkin häpeästä

Täysin mahdotonta ei tietenkään ole, että näennäisen empatian puutteen taustalla on hyvä ymmärrys tapahtuneesta ja tästä seurannut häpeä. Häpeän onkin vaikea tunne kohdattavaksi. Sen tuoman painolastin alle voi kerrassaan luhistua ja se voi johtaa moninaisiin psyykkisiin ongelmiin. Siksipä ei ole mitenkään poikkeuksellista, että häpeän tunne pyritään tukahduttamaan.

Eikä häpeän tukahduttaminen harvinaista ole. Ei ole helppoa elää yhteiskunnassa, joka riistää ja raastaa toisia samalla, kun itse saa nauttia riiston hedelmistä. Makeinkaan hedelmä ei ole makoisa, jos syyllisyys kalvaa ja häpeä painaa.

Venäläisten rento rantaloma miehitetyllä alueella ei tietenkään ole ainutlaatuinen tapaus tai ilmiö. Mieleen palautuu vuosi 2014 ja Israelin iskut Gazaan. Taitoluistelija Laura Lepistö vietti tuolloin lomaa läheisellä rannalla, eikä antanut vieressä käydyn sodan häiritä. Hän tviittasi paikan päältä ja kiteytti jotain hyvin olennaista ihmisenä olemisesta:

”Rento biitsipäivä.Hälytys alkaa soimaan.Ihmiset juoksee raflaan suojaan.Raketit lentää päältä ja Iron Dome torjuu.Boom.Takas biitsille.#näin”

Ei Lepistö tietenkään ole ainoa sota-alueen läheisyydessä lomaillut suomalainen. Israelin ohella Turkki on vuosia ollut suomalaisten suosikkikohde ja oletettavasti melko harva lomailija miettii siinä aurinkoa ottaessaan vaikkapa Turkin sortamien ja tappamien kurdien asemaa.

Näennäisen häpeämättömyyden valtakunta

Tutkija Elisa Aaltola on pitkään tarkastellut häpeän ja empatian luonteita ja suhdetta. Hänen Podcast-sarjassa asiaa tarkastellaan useista eri vinkkeleistä ja samoin hänen ajatuksiaan voi lukea lukuisista kirjoista ja Aaltolan omasta blogista.

”Häpeä onkin jännitteinen tunne. Se rikkoo ja opettaa, musertaa ja kasvattaa. Sitä on vaikea kohdata ja sen aiheuttamiseen liittyy epämukavia kysymyksiä. Silti ilman häpeää ihminen olisi hukassa.

Filosofi Martha Nussbaum on kysynyt, miltä näyttäisi häpeämättömien yhteiskunta. Mitä tapahtuisi, jos kaikki julistaisivat ylpeänä, metaforiset megafonit olallaan, että eivät häpeä mitään? Tuo yhteiskunta olisi kova, kilpaileva, narsistinen ja armoton. Moraaliset arvot olisivat marginaalissa, sillä niiden rikkomiseen ei liittyisi pienintäkään katumusta ja tämä söisi pois niiden painokkuutta. Tehdessään vääryyksiä ihmiset jatkaisivat leuka pystyssä jäämättä miettimään, mikä meni pieleen ja tunnistamatta vikaa itsessään. Kukin luultavasti takoisi ilmoille julistuksia omasta erinomaisuudestaan havaitsematta sitä, että jokaisella on vielä opittavaa ja että ihminen ei vielä ole täydellinen vaan vaatii kehitystä, kehittymistä.”

Aaltola jatkaa, että tämä meidän yhteiskuntamme on jo suurelta osin Nussbaumin kuvaaman kaltainen, näennäisen häpeämättömyyden valtakunta. On ihan tavallista kuitata kärsimys tokaisulla ”ihan sama”. Empatia nähdään lähinnä merkkinä heikkoudesta.

Ja hävettävää meillä kaikilla totisesti on. Sitä liittyy muun muassa tapaamme olla keskenämme ja tapaamme kohdella toisiamme ja ympäristöämme. Tämä olisi hyvä kohdata, sillä asioilla ei ole tapana kadota sillä, että ne lakaistaan maton alle. Vaikka häpeän tunne on vaikea kohdata, tarvitaan sitä.

Tietenkin empatian tunteminen selvästi väärin toimineita kohtaan on vaikeaa, mutta kenties myös Krimiltä pakeneva venäläinen täti ansaitsee hippusen sitä. Vaikka vääriä tekoja ei pidä hyväksyä, voi niitä tehneiden tuskan kuitenkin tunnistaa ja tunnustaa. Eikä hyppysellinen empatia kotinsa ja elämänsä menettäneitä ukrainalaisia kohtaa tekisi sille sotaa paenneelle venäläistädillekään pahaa.