Saamelainen taiteilija-aktivistiryhmä Suohpanterror ja ympäristöjärjestö Greenpeace järjestävät viikon ajan mielenilmauksia Saamenmaalla. Mielenilmauksilla vastustetaan teollisuuden tarpeisiin suunniteltua junarataa, niin sanottua Jäämeren rataa, joka johtaisi Rovaniemeltä Kirkkoniemeen Jäämeren rannalle. Rata halkoisi valmistuessaan saamelaisten maita ja toisi muassaan metsähakkuita sekä lisäisi teollisia hankkeita alueella.

Arktisen alueen teolliset hankkeet uhkaavat saamelaisten mahdollisuuksia jatkaa poronhoitoa ja oikeutta perinteisiin elinkeinoihin. Alueen herkkä luoto on myös erityisen altis laajoille tuhoille, jota hankkeet tuovat mukanaan.

”Mitä syitä tänne on jäädä, jos elämisen mahdollisuudet viedään?”, Jussa Seurujärvi Muddusjärven paliskunnasta ja Suomen saamelaisnuoret -järjestöstä kysyi saamelaismuseo Siidassa järjestetyssä tilaisuudessa.

”Haluamme elää täällä ja jatkaa kulttuuriamme. Jos ei ole elämän mahdollisuuksia, niin silloin kulttuurikin katoaa”, Seurujärvi huolehti.

Kaavailtu radan linjaus kulkisi myös Muddusjärven paliskunnan maiden halki ja tekisi poronhoidosta alueella käytännössä mahdotonta. Koko paliskunnan tulevaisuus on siis riippuvainen siitä, mitä ratahankkeelle käy.

Suohpanterror-ryhmään kuuluva Jenni Laiti ideoi Red Line -kampanjan.

Viikon aikana saamelaisaktivistit, paliskuntien edustajat, Greenpeacen aktivistit ja muut ratahankkeesta huolestuneet muodostavat kaavaillun ratalinjan varrelle punaisia linjoja, joilla viestitään, että rata ei ole tervetullut. Muun muassa ”Meidän metsä, näpit irti” ja Ei Jäämeren rataa” -banderollit yhdessä punaistan aitatolppien kanssa muodostavat symbolisen sulun kaavaillun hankkeen reitille.

“Me vedämme rajan tulevaisuutemme takia. Me hoidamme tätä maata kestävästi, kuten olemme tehneet tuhansien vuosien ajan. Tämä on viesti Suomen hallitukselle: tätä rajaa ette ylitä ilman meidän suostumustamme”, Red Line -mielenosoituksen ideoinut Jenni Laiti linjaa.

Ensimmäiset punaiset linjat vedettiin Saamenmaan etelärajalla sekä läheisessä Vuotson saamelaiskylässä.

Vuotso on sekä sijaintinsa että historiansa kautta luonnollinen paikka aloittaa ratahanketta vastustava kampanja – kylä sijaitsee Porttipahdan ja Lokan tekojärvet toisiinsa yhdistävän Vuotson kanavan rannalla. Tekojärvien alle jäi 1960-luvulla useita saamelaiskyliä, eikä tätä kohtaloa aiota hyväksyä Jäämeren radan kanssa.

”Koen jäämeren radan toistona. Vuonna 1955 alettiin puhua tekoaltaista ja silloin saamelaisia ei otettu mukaan suunnitelmiin, eikä heille kerrottu mitään tulevasta”, Petra Biret Magga-Vars saamelaiskäräjien hallituksesta kertoi. ”Hakkuut ja kaivokset ovat jo nyt uhka. Ja rata on uusi uhka.”

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikion mukaan pohjoisen rooli on aina ollut se, että sieltä haetaan resursseja. Jäämeren rata on vain viimeisin, mutta myös ”räikein ja brutaalein” esimerkki tästä. ”Ei meillä ole enää paikkaa paeta. Me vastustamme tätä hanketta yhdessä.”

Vuonna 2015 Suomi sai nuhteita YK:lta, koska metsähallituslakia uudistettaessa saamelaisia ei kuunneltu. YK:n alkuperäiskansojen oikeuksien erityisraportoija Victoria Tauli-Corpuz ilmoitti tuolloin olevansa huolissaan siitä, että Suomi ei kunnioittanut alkuperäiskansajulistusta, jonka se on itse hyväksynyt.

Vuotsossa saamelaiskäräjien ensimmäisenä puheenjohtajana vuosina 1996-2008 toiminut Pekka Aikio oli samoilla linjoilla Magga-Varsin kanssa ja veti yhtäläisyysmerkkejä ratahankkeen ja tekojärvien välillä.

”Me olimme yksin tekojärviä vastaan. Nyt meidän ei tarvitse olla yksin”, Aikio sanoi ja viittasi muihin ratahanketta vastustaviin tahoihin.

Tuula-Maija Magga-Hetta kertoi tuntemuksistaan Vuotson kylässä järjestetyn linjanvedon yhteydessä.

Greenpeace Nordicin maajohtaja Sini Harkki muistutti, että ratahankkeessa ei ole kyse vain radasta.

”Jäämeren rata on oikeasti hanke, jonka puitteissa pyritään lisäämään alueen luonnonvarojen hyödyntämistä, eikä hanke ei ole ympäristön kannalta kestävää. Tulevina vuosikymmeninä meidän on käytettävä metsiämme viisaammin ja kestävämmin. Lapissa menee vuosisatoja, että hakattu metsä kasvaa takaisin ja samalla metsälle olisi muutakin käyttöä.”

Ruotsista ja Suomesta Siperian kautta Kanadaan ulottuva pohjoinen metsäalue sitoo enemmän hiiltä kuin mitä on yhteensä sitoutunut muihin maailman metsiin yhteensä. Ainoastaan valtameret sitovat enemmän hiiltä itseensä. Toisin kuin esimerkiksi trooppisissa metsissä, hidaskasvuisessa pohjoisessa metsässä hiiltä on sitoutunut paljon myös maaperään, jonka koneellinen metsän hakkuu paljastaa. Tämä altistaan maaperän sateelle, auringolle ja eroosiolle – joka puolestaan vapauttaa hiilen kiertoon ja vauhdittamaan ilmastonmuutosta.

Äärimmäisen hitaasti uusiutuvien hiilinielujen hakkaaminen samalla, kun Suomen pitäisi täyttää Pariisin sopimuksen tavoitteensa on erittäin ongelmallista. Monitieteellinen tutkimusyksikkö BIOS varoittaakin Suomen ilmastopolitiikka kriisissä -katsauksessaan, että ”metsien lisähakkuista aiheutuva hiilinielujen pieneneminen johtaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen merkittävään kasvuun ja hautaa alleen kaikkien muiden sektoreiden tuottamat päästövähennykset”.

Suomen biotalousstrategia on kaavailtu vahvasti metsähakkuiden varaan.

”Erityisesti puun käyttöä lisäävän bioenergian ilmastohaitat ovat moninkertaiset hyötyihin nähden”, BIOSin katsauksessa todetaan.

Greenpeacen Sini Harkki totesi, että Pohjois-Suomeen suunnitellut uudet sellutehtaat, joita varten Jäämeren rataakin kaavaillaan, eivät ole kestävällä pohjalla. Metsät voivat suojella meitä ilmastonmuutoksen vaikutuksilta, mutta vain, jos me suojelemme niitä.