Presidentti Martti Ahtisaari ja hänen toimistonsa Crisis Management Initiative (CMI) neuvottelivat keväällä 2005 rauhansopimuksen Indonesian hallituksen ja Free Aceh -separatistiliikkeen kapinallisten välille. Tänä keväänä juhlitaan Vantaalla solmitun rauhansopimuksen kolmattatoista vuosipäivää. 

Mukhlisuddin Ilyas, acehilainen väitöskirjaopiskelija Medanin valtion yliopistossa ja Bandar Publishing -kustantamon julkaisupäällikkö, kuvailee rauhanvälitysbusinesta: ”Etusivullaan he kuvaavat itseään näin: ’CMI on itsenäinen suomalainen rauhanvälittäjä (peace broker), joka on tuonut konfliktin osapuolia neuvottelupöydän ­ääreen viimeiset 15 vuotta’. Termin broker, välittäjän, merkitys on indonesian kielessä negatiivinen. Välittäjä tarkoittaa diileriä, joka yhdistää kaupan osapuolia toisiinsa ostamis- ja myymis­tarkoituksessa.”

Ilyas jatkaa, että välittäjä yleensä hyötyy osapuolista eikä tällä yleensä ole käsitystä vastuustaan sen jälkeen, kun osto- ja myyntitapahtuma on päättynyt.

”Ahtisaari on CMI:n johtajana vastaanottanut Nobelin rauhanpalkinnon palkintona tai korvauksena tästä. Enää Aceh ei näyttäydy hänelle kiinnostavana paikkana, koska ­Acehin sisäisen tilanteen vuoksi rauhan osapuolet eivät enää ole yhtenäinen ryhmä.”

Suomessa on järjestetty #äläkerro­martille-rahankeräyskampanja. Kouluissa vietetään Ahtisaari-päiviä. CMI:n brändi rakentaa kuvaa Acehin rauhasta onnistuneena, ja suomalainen media puolestaan välittää Acehista kuvaa joko suomalaisen rauhanvälityksen lippulaivana tai ääri­vanhoillisten uskonnollisten voimien areenana. 

Tähän kuvaan rauhan eletty ja koettu monikasvoinen todellisuus ja ristiriitaisuus eivät sovi. Useimmille acehilaisille rauhan arki näyttäytyy uusina mahdollisuuksina mutta myös uusina vastakkainasetteluina ja eriarvoistumisen kasvuna. Rauhanvälityksen ja maabrändäyksen lisäksi acehilaisten arkeen vaikuttavat vuoden 2004 ­Intian valtameren maanjäristys, tsunami ja yli 30-vuotisen aseellisen konfliktin jälkimainingit. 

”Kukaan ei voi olla tyytymätön rauhaan. Voimme hengittää vapaasti ilman pelkoa aseiden räiskeestä, voimme matkustaa vapaasti ilman aseellisen konfliktin uhkaa. Voimme pyyhkäistä hien otsaltamme seuratessamme tyttöjen ja poikien leikkiä koulunpihalla. Voimme jopa istua rentoutumaan kahvilaan jutellen ystäviemme kanssa”, kirjoitti runoilija Zubaidah Djohar Building a Boat in Paradise -runokokoelmaansa. Hän vieraili Helsingissä marraskuussa 2017.

”Rauha on kaikille kuuluva perusihmisoikeus. Tästä huolimatta, rauha voi menettää merkityksensä, jos sitä juhlistetaan ylen määrin, juopuneena onnellisuuden huumasta. Tässä huumassa unohdamme vastuumme toisistamme ja toistemme kyynelten pyyhkimisessä. Kun emme enää kiinnitä huomiota menneisiin tragedioihin saati että muistaisimme niitä, olemme äkillisen ja selittämättömän muistinmenetyksen lyömiä.”

Zubaidah Djohar lausuu runonsa Damai Siapa (”Kenen rauha”).
”There’s a different truth you’ve forgotten, Sir in the midst of all these gifts.”

Viimeiset kuusi vuotta Toivon repaleet -hankkeemme on pohtinut rauhantekemisen valtaa ja siihen liittyvää, osin hiljaista vastarintaa. Kaupunkilaisten kanssa toteutettu hanke on seurannut kaupunkitutkimuksen ja lyhytdokumenttien avulla arkipäivää Banda Acehin kaupungissa – monikerroksisia pakolaisuuden ja kodin menettämisen kokemuksia, tarinoita väkivallasta ja surusta sekä tavoista surra ja normalisoida elämää menetysten jälkeen.

Tutkimuksemme on tallentanut rakkaiden muistelua ja kuvittanut erilaisia hoivan ja rakkauden käsityksiä perinteisen kodin ja ydinperhemallin ulkopuolella. Miten näissä näkyy ponnistelu naiseuteen ja mieheyteen liittyvien odotusten kanssa, tai mitkä ovat talouspolitiikan uudelleenjärjestelyjen vaikutukset arjessa selviämiseen? Mikä on rauhan hinta?

”Näiden videoiden avulla ihmisten silmät avautuvat nykyhetkeen. Tavoitteena on tuottaa lisätietoa tilanteesta niiden keskuudessa, jotka ovat kärsineet konfliktissa. Jos talo on tuhoutunut, korjaa se. Jos konflikti on traumatisoinut, paranna heidät”, kertoo nimettömänä entinen vapaustaistelija, nykyinen sufiparantaja.

”Perheemme joutui aloittamaan kaiken nollasta. Meillä ei ole pääomaa. Talomme paloi. Tämä on todellisuutemme, asumme kurjuuden majassa. Mutta vaikka ulkopuoliset näkevät meidät tällaisena, tämä on meille onnellisuuden palatsi. Kukaan ei häiriköi meitä enää. Hienoilla rakennuksilla ei ole mitään merkitystä tavallisille ihmisille, jos heidän vatsansa kurnii”, hän jatkaa.

Kaupungin puutarhuri Zia puolestaan kertoo tsunamin ja uskonnollisten jännitteiden seurauksista.

”Kansalaisjärjestö rakensi taloni 2006 tsunamiapuna, mutta se on jo vuosikausia ollut huonossa kunnossa, erityisesti koska sitä on kivitetty. Naapurimme eivät hyväksy tapaani rukoilla, ja minua pidetään vääräuskoisena. Oman periksiantamattomuuteni an­siosta tsunamista selvinneet kaksi lastani opiskelevat yliopistossa. Saimme aiemmin apua koulumaksui­hin Islamic ­Reliefiltä, mutta emme enää. Ennen tsunamia minulla oli isompi maakaistale, mutta naapurit veivät sen. Syrjityksi tuleminen naapuristossani tarkoittaa myös, etten pääse osalliseksi hallituksen ohjelmiin ja etuuksiin.”

Miltä rauhanvälitysbrändäys näyttäisi, jos antaisimme enemmän tilaa rauhan eletylle kokemukselle?

Kirjoittaja on akatemiatutkija, dosentti ja yliopistolehtori Helsingin yliopistossa. Hän on toteuttanut Toivon repaleet -projektin yhteistyössä dokumentaristi Seija Hirstiön ja Banda Acehin kaupunkilaisten kanssa.

PAX – Puhutaan rauhasta -näyttely 16.3.–29.7. Vantaan taidemuseo Artsissa.