Kukaan täysjärkinen ihminen ei voi olla tietämätön ilmastonmuutoksesta ja yhä pelottavammiksi muuttuvista uhkakuvista. Historiallisen poikkeukselliset sääilmiöt, lohkeileva Antarktis ja muut hälyttävät esimerkit ympäri maailmaa ovat jatkuvasti otsikoissa, ja ilmastonmuutoskeskustelu käy kenties kuumempana kuin koskaan. Silti ilmastonmuutoksesta on vaikea puhua. 

Keskustelunaiheena se on kaikkea muuta kuin neutraali. Uskonnon ja politiikan tavoin ilmastonmuutos herättää vahvoja tunteita ja jakaa ihmisiä lokeroihin, joista on vaikea käydä dialogia. Ilmastonmuutoksesta puhuminen leimaa helposti kapitalismia ja työtä vastustavaksi punaviherituhipiksi. Äänekkäimmille ilmastotutkijoille ja muille asiaan vihkiytyneille trollit, uhkailut ja diskreditointiyritykset ovat arkipäivää, vaikka Suomessa ilmastonmuutoksen olemassaolon täyskieltäminen on onneksi varsin vähäistä. 

Ilmastonmuutoksen kieltämiselle ja negatiiviselle suhtautumiselle ilmastotoimiin voi olla useita eri syitä. Tupakkateollisuutta ja ilmastoepäilijöitä tutkineet Naomi Oreskes ja Erik M. Conway yhdistävät kirjassaan Merchants of Doubt ilmastotoimien ja niiden tuomien rajoitteiden aggressiivisen vastustamisen valtion sääntelyn vastustamiseen ideologisella tasolla. 

Tšekin edellinen presidentti Václav Klaus totesi, ettei usko ilmastonmuutokseen ja vertasi ilmastotoimia neuvostoajan sääntelyyn. Yhdysvalloissa ilmastotoimia vastustavat tahot piiloutuvat usein vapaan kaupan ja niin ikään kommunisminpelon taakse. Trumpin hallinnon aikakaudella koko sana ”ilmastonmuutos” on pannassa. 

Monet yhteiskunnalliset koneistot edesauttavat ja vaativat silmien sulkemista ilmastonmuutokselta. Länsimainen ihminen elää kulutustaloudessa, jossa uuden ostaminen on halvempaa kuin vanhan korjaaminen ja uutuuksien suosiminen vanhan sijaan tavoiteltavaa.

Kansainvälinen talous pyörii yhä suurelta osin fossiilisten polttoaineiden ja vahvan lobbauskoneiston tukemien alojen ympärillä. Tämä näkyy myös poliittisessa päätöksenteossa, joka lisäksi halvaantuu ilmastokeskustelun osalta joka vaalikausi, jottei äänestäjien elämää hankaloitettaisi epäsuosituilla, rajoittavilla päätöksillä. 

Ilmastonmuutoskeskustelussa on yhä ikävä tasapuolisuusharha. Tutkija on ahtaalla, ellei hän pysty esittämään aukotonta, todistettavissa olevaa tapahtumien sarjaa. Kovaääniset vastustajat sen sijaan pönkittävät ase­miaan tarraamalla heti kiinni pieneenkin erheeseen tai epäjohdonmukaisuuteen ja huomauttamalla, että vastahan sitä Saharassakin satoi lunta. Turhauttavalta tuntuvan asetelman perimmäinen syy voi olla kuitenkin syvemmällä. 

Ilmastonmuutos on niin järkyttävän suuri ja monimutkainen kokonaisuus, ettei ihmismieli ole kehittynyt sellaisia käsittelemään. Evoluution muovaama nykyihminen ratkoo parhaiten itseään lähellä olevia ongelmia tässä ja nyt ja käsittää lähiheimokseen korkeintaan noin 150–200-päisen lauman – ei koko maailmaa.

Psykologi Daniel Kahnemanin mukaan ilmastonmuutos näyttää psykologian kannalta ongelmalta helvetistä. Se on abstrakti ja kaukainen – se tapahtuu siellä jossain sitten joskus. ”Ei minun elinaikanani.” Sitä ei voi nähdä tai koskea, eikä se henkilöidy kehenkään. 

Ihmismielen mekanismit antavat ainakin osittain selityksen ilmastonmuutoksen kyseenalaistamiselle. Ihmisellä on luontainen taipumus kieltää omaa maailmankuvaansa rikkova todellisuus. Totuuden hyväksymistä voi paeta turvallisen vastaväitteen taakse.  

Ilmastonmuutoksesta kuuleminen on lähtökohtaisesti epämiellyttävää kenelle tahansa länsimaiseen elämäntapaan tottuneelle. Ilmastokeskustelussa sotivat tutkitut faktat ja kuohuvat tunteet. Kun yhtäkkiä aiemmin hyväksytyt kulutuspäätökset aiheuttavatkin syvää syyllisyyttä maapallon nykytilasta, eikä saavutetuista eduista haluta luopua, on koko ongelman olemassaolo mukavampi kieltää tai ainakin sen vakavuutta on vähäteltävä. 

Moni kääntyy puolustuskannalle, jos kokee, että kaikkialla käsketään luopumaan lihasta, henkilöautoista, lentomatkoista tai lisääntymistavoitteista. 

Moralisointi ja syyttely eivät auta ketään. Kukaan ei pidä siitä, että tietoa ja tutkimusdataa tuputetaan kuin tyhmää valistaen. Päänsisäiseen siilipuolustukseen antautuneelle on turha hokea, että 97 prosenttia maailman ilmastotutkijoista on yhtä mieltä ihmisen osallisuudesta maapallon lämpenemiseen. Kognitiivinen dissonanssi on vahva voima.

Kuten tupakan vaarallisuudesta myös ilmastonmuutoksesta käydyssä keskustelussa lopulta järki voittaa. Ongelma on se, että ihmiskunnalla on kiire.