Kuolleille aatteille ja niiden edustajille!

Unelmia

Teksti: Ville muhonen, Taimi Nevaluoma, työryhmä. Ohjaus: Ville Muhonen. Rooleissa: Tiina Ekola, Robert Katz, Vilma Kinnunen, Marius Laiho, Kiia Laine, Taimi Nevaluoma, Anssi Niemi, Judith Regwan

Ylioppilasteatteri

☆☆☆

Timo Soini tukehtuu pizzaan.

Ainoa yksityiskohta, jonka muistan etukäteen minulle kerrotuista juonipaljastuksista, kun kiipeän Ylioppilasteatterin kapeita portaita katsomaan Ville Muhosen ohjaamaa ja osittain käsikirjoittamaa Unelmia-musiikkisuruttelua. Unelmia on näytelmä dystopiasta, vastakkainasettelun Suomesta, jossa perusporvarihallituksen leikkauspolitiikka on ajanut maan köyhyyteen ja kaaokseen.

Mikäpä olisikaan oletettavampi veto tämänhetkisessä ilmapiirissä, kuin esittää näytelmä polarisoituneesta Suomesta, kärjistäen äärimielipiteitä entisestään? Mikäpä sen luontevampaa, kuin säätää natsitervehdyksessä sojottavan käden kulmaa vielä hiukan terävämmäksi, ja pukea kimeällä äänellä punavihreistä arvoista paasaavalle toimittajalle baskerintapainen?

Unelmia ei ole missään nimessä huono näytelmä, vaikkakaan ei oivaltavuudessaan päätähuimaava. Osa symboliikasta avautuu vaivalloisesti tai ei ollenkaan, osa juonenkäänteistä taas tuntuu hieman teennäisiltä draamankaaren jatkeilta. Kun perussuomalaiset poliitikot harrastavat lavalla rivoa ryhmäseksiä Maamme-laulua laulaen, mietin, eivätkö persut pelkkinä persuina ole jo vanha vitsi. Kohtauksen visuaalista vaikuttavuutta ei voi silti kieltää – tekee mieli itkeä ja nauraa samaan aikaan.

Vastakkainasettelun esille tuominen ja sen kitkemiseen kannustaminen kerta toisensa jälkeenkin on relevanttia, ja Unelmia tekee sen kovaa ja korkealta. Myös internet, mielipiteiden jakamisen ainoa oikea väylä ja näyttämö 2010-luvulla, on otettu näytelmään mukaan oivaltavasti, kun erään hahmon monologi paljastuukin olevan tämän oma Facebook-postaus.

Lähes jokainen näyttelijä tekee ihailtavan tyylipuhtaan roolisuorituksen. Hahmoissa on keskimäärin onnistunutta syvyyttä, joka ulottuu riittävästi stereotypioiden ulkopuolelle. Erityisesti Timo Soinin hahmo on mielenkiintoinen tulkinta, joka ei liikaa ratsasta alkuperäisen henkilön suoralla karrikoinnilla.

Näytelmän suurimmaksi taakaksi kasvaa liiallinen paasaus. Monet yksinpuhelut ovat kuin suoraan äärimmäisiä mielipiteitä viljeleviltä nettipalstoilta repäistyjä kommentteja, ja jättävät liian ohuelti tilaa katsojan omille ajatuksille. Näytelmä olisi voinut onnistua nostamaan esille enemmän uutta sen sijaan, että valmiiksi läpensä pureskellut ja kyllästymiseen asti mediassa vatvotut asiat lyödään sellaisenaan naamalle minkäänlaista tulkinnanvaraa jättämättä. Vastakkainasettelua? Kyllä. Älykästä? Ei välttämättä. Hienovaraista? Ei niinkään.

Unelmia-musiikkisuruttelun ykkösvaltti on häpeilemättömyys. Muutamassa kohdassa näytelmä myös onnistuu todella vaikuttamaan. Kun takaseinään heijastuu vuoden 2018 Suomen poliittista tilaa kuvaavaa tekstiä jälleen Maamme-laulun soidessa taustalla, saa purra hammasta kyyneleitä vastaan. Kohtaus löytää aran ja juuri hieman liikaa henkilökohtaisia pelkoja heijastelevan kohdan – ja osuu siihen.

Hyvin vaikuttavaa, hyvin ahdistavaa.

Jos äänestit viime vaaleissa perussuomalaisia, älä mene katsomaan tätä näytelmää.

Kommentoi Facebookissa
Avatar