Céline Sciamma löi itsensä läpi suuremman yleisön tietoisuuteen elokuvalla Nuoren naisen muotokuva (Portrait de la jeune fille en feu, 2019). Tai ainakin monessa länsimaassa, sillä Suomessa elokuva sai lopulta hieman vähemmän katsojia kuin ennakkohype antoi olettaa.

Jo edellinen Girlhood (Bande de filles, 2014) oli keskieurooppalaisittain jonkin sortin tapaus, mutta vasta Nuoren naisen muotokuva nosti Sciamman todella Ranskan eturivin nimiin. Elokuvan kohtalo Ranskan Jusseissa (eli Césareissa) herätti kuohuntaa, kun se ohitettiin lähes täysin. Jotain sen erityislaatuisuudesta kertoo se, että se oli ainut elokuva, jonka näin kahdesti valkokankaalta vuoden 2019 aikana. (Toivottavasti joskus vielä moinen elitismi on taas mahdollista, sillä juuri nyt saa olla tyytyväinen, jos on nähnyt edes jonkun viime vuoden elokuvista valkokankaalta.)

Voi olla, että tämän vuoden Berlinalen ohjelmisto oli yllättävän vahva osittain sen vuoksi, että leffaholveissa alkaa olla jo tunkua festivaaleille, mutta Sciamman osalta voi olla muitakin syitä. Tukholmassa käydessään Sciamma puhui aika kärkkäästi kotimaansa sovinismista ja César-kohu oli silloin vielä edessä. Näistä syistä johtuen ei ehkä ole niin erikoista, että Sciamma ei ole halunnut elokuvaansa Cannesiin ja se esitetään juuri Berlinalessa. (Yleensä kun nimekkäimmät ohjaajat eivät anna elokuviaan Berliiniin, jos mahdollisuudet myöhemmin vuodesta järjestettävään Cannesiin ovat olemassa.)

Odotukset Sciamman uusinta Petite mamania kohtaan eivät siis juuri voisi olla korkeammat. Hyvä uutinen on, että se lunastaa ne täysin. Huonompi asia on se, että olen tässä jaaritellut osittain siitä syystä, etten halua kertoa elokuvasta paljoakaan, koska se sisältää aika helposti koko kokemuksen spoilaavia elementtejä. Petite mamanissa Nellyn (Joséphine Sanz) mummo kuolee ja koko perhe joutuu pakkaamaan tavaroita mummon kotoa. Nelly tutustuu naapurissa asuvaan tyttöön, jota näyttelee Joséphine Sanzin kaksoissisko Gabrielle Sanz, mutta kukaan ei noteeraa sitä, että tytöt näyttävät toisiltaan.

Hienovaraisen surrealistisia elementtejä sisältävässä elokuvassa joutuu arvailemaan pitkään, mistä on kyse, mutta se lähinnä nostattaa kiinnostusta elokuvaa kohtaan. Sciamma kuljettaa tarinaa taitavasti eteenpäin ja tuo mukaan vahvemmin unenomaisia elementtejä, joita hän on käyttänyt ennenkin.

Xavier Beauvois’n uutuus Drift Away (Albatros) oli ehkä sitä tutumpaa ranskalaista elokuvaa, jota Berliinin kilpasarjassa on totuttu näkemään. Eli kyseessä on lahjakkaan ohjaajan heikompi teos, joka on päästetty Berliiniin, koska muualle sitä ei olisi huolittu. Poliisista kertova elokuva ottaa loppumetreillä sellaisia käänteitä, että niiden nieleminen on aika hankalaa ja ne tukevat Sciamman teesiä kotimaastaan.

Niin ikään kilpasarjassa esitetty Radu Juden Bad Luck Banging or Loony Porn (Babardeală cu buclucsau porno balamuc) on kokeellinen tuokiokuva Bukarestista koronan keskellä maskeineen kaikkineen ja diktatuurin vaikutuksia nykyhetkeen tutkiva elokuva naisopettajasta, jonka seksivideo leviää netissä oppilaiden vanhemmille saakka. Jude pyörittelee monia elementtejä, mutta en tiedä aukeniko historian vaikutus Romanian nykyhetkeen täysin. Hc-seksivideolla alkava elokuva on suhteellisen hauska, mutta M.A. Nummisen kappaleeseen (torille!) päättyvän elokuvan vitsit alkavat jossain vaiheessa puuduttaa.

Viime vuonna perustetussa Encounters-sarjassa on vuorostaan ollut paljon positiivisia yllätyksiä. Yksi niistä oli marxilainen vampyyrikomedia Bloodsuckers (Julian Radlmaier, Blutsauger), jossa vertauskuvainnollinen verenimeminen muuttuu kirjaimelliseksi, kun rikkaat imevät henkilökohtaisen avustajansa kuiviin. Eri näkökulmista kerrottu satiiri on parhaimmillaan hupaisissa silmäniskuissa ja absurdeissa tilanteissa, joissa mm. tyttöystävälle sopiva lahja on sirppi ja vasara.

Festivaalin todellisiin löytöihin lukeutuu samassa sarjassa esitetty newyorkilaisen näyttelijän Dasha Nekrasovan esikoisohjaus The Scary of Sixty-First, jossa pedofiilimiljardööri Jeffrey Epsteinin aiemmin omistamaan huoneistoon muuttavat kaverukset (Betsey Brown ja Madeline Quinn) joutuvat keskelle psykoseksuaalista painajaista. Paranoiatrillereitä ja gialloja versioiva tyyli on läpeensä mustaa huumoria ja tietynlaista camp-estetiikkaa hyödyntävä napakymppi, jossa esikoisohjauksen ja budjetin vaatimattomuudetkin voi ehkä laskea vahvuudeksi.

Nekrasova näyttelee itse Epstein-pakkomielteen saanutta parikymppistä naista, joka yrittää varoitella asunnon vaarallisuudesta. Nekrasova on kirjoittanut elokuvan yhdessä puolisonsa Madeline Quinnin kanssa. Siitä huolimatta groteskiin kauhukuvastoon kallellaan oleva elokuva sopii ehkä paremmin kauhu- kuin feministisille festivaaleille (en ole ollut yhteydessä kumpaankaan, joten saa nähdä mitä elokuvalle käy). 

Elokuvassa viitataan varsin laajalla skaalalla niin kauhuklassikoihin kuten Friedkinin Manaajaan kuin myös Kubrickin usein väärinymmärrettyyn Eyes Wide Shutiin – ja lopputekstien kiitoksista löytyy mm. Alex Ross Perry. Filmille Manhattanilla kuvattu elokuva on räävitön, estoton, sekava, hauska sekä sopivan raikas sekoitus uutta ja vanhaa.