Teksti Peristerakis

Uutisia lukemalla Suomi näyttäisi uivan oudossa liemessä.

Olen ollut Suomesta sen verran kauan poissa, että käsitykseni siitä, mitä siellä pohjolassa ”todella” tapahtuu on alkanut hiljalleen hämärtymään. Laitoin sana todella lainausmerkkeihin sillä näkemykset todellisesta ovat aina kovin monitulkintaisia. Näiden tulkintojen tekemiseen vaikuttaa ehkäpä eniten oma osallistuminen tapahtumiin tai oma kokemus niiden keskellä olemisesta. Juuri se minulta täällä kaukana puuttuu – ja tilanne on varmasti molemminpuolinen. Kreikkaa horjuttavista skandaaleista vain kaikkein tärkeimmät, törkeimmät tai mediaseksikkäimmät päätyvät sinne teidän otsikkovirtaanne ihmeteltäviksi.

Asioiden jäsentäminen hajanaisten tiedonpalasten pohjalta on haaste mielikuvitukselle, jonka tehtävä on kursia näistä kokoon jonkinlaista yhtenäisyyttä. Oma mielikuvitukseni tuntuu Suomen tapahtumien osalta olevan päivä päivältä kovemmalla. Tähän on varmasti osaltaan syynä se, etten ole sosiaalisten medioiden kuluttaja, enkä kuuntele suomalaisia radiokanavia tai seuraa televisiokanavien uutistarjontaa verkossa. Lähteeni pohjolan tapahtumista rajoittuvat kahden valtakunnan suurimman median verkkouutisotsikoiden lähes päivittäiseen läpikäymiseen, sekä satunnaisten blogitekstien tai vaihtoehtomedioiden seuraamiseen.

Tämä tietty vieraantuminen antaa kuitenkin ainutlaatuisen näkökulman Suomeen ja erityisesti siihen mediakulttuuriin, mitä kaksi suurinta mediataloa harjoittavat. Tarkastelua helpottaa huomattavasti se, että vältyn suurimmalta sanasaastalta sekä poliitikkojen ja muiden valtion palkkaamien ammattipuhujien ja asiantuntijoiden kasvojen näkemiseltä ja äänen kuulemiselta. Uskon, että äänellä, äänen painoilla, puheen kiihkolla ja rytmillä sekä kasvoilla, ilmeillä ja eleillä on valtava merkitys siinä, minkälaisina asiat omaksutaan. Ja onhan tätä tutkittukin. Kataisen lärvi on kuin oppikirjaesimerkki siitä, miten keinotekoista tuskanhikeä ja erilaisia kulmakarvatekniikoita tulee käyttää siten, että viesti paskankin poliittisten päätösten välttämättömyydestä saa vakuuttavan sävyn. Saman informaation lukeminen paperilta laittaa sen sijaan empimään, onko tietyt ideologiset poliittiset siirrot todella vailla muuta vaihtoehtoa.

Miltä teidän todellisuutenne – jos sallitte tällaisen yleistyksen – sitten vaikuttaa näiden muutaman tietolähteen varassa? Huomioita on paljon ja aihe kaikkiaan niin laaja, että siitä voisi kirjoittaa kirjan, perustaa tutkimusryhmän tai vähintäänkin sitä käsittelevän blogin. Jos valtiolla on tarve tarjota kansalaisilleen jonkinlaisia oikeuksia, niin tiedonsaantioikeus siitä, mitä heille kerrotaan heidän omasta todellisuudestaan, täytyisi minusta kuulua perusoikeuksien piiriin samalla tavoin kuin jokaisella on oikeus tarkastaa virallisissa rekistereissä olevia tietoja itsestään. Jos asiaa käsittelevälle blogille löytyy hyvätahtoinen rahoittaja, niin saatanpa harkita asiaa. Sähköpostiosoitteeni on oikeassa sivupalkissa olevassa kirjoittajaesittelyssä.

Rupesin pohtimaan asiaa huomattuani, että näyttäisi siltä, että se mielikuva, jonka uutisotsikoista saa, ei tuntuisi vastaavan sitä minkälaista politiikkaa Suomessa tehdään. Uutiset saavat ihmettelemään, miten vähällä julkisella keskustelulla tai reaktioilla suurista poliittisista päätöksistä selvitään. Siispä päättelin, että uutisoinnin ja todellisuuden välissä täytyy olla jokin katkos, jota on vaikea huomata itse uutisista. Vai miten muuten voidaan selittää se, että pohjolan politiikassa voidaan ehdottaa ja päättää melkeinpä mitä hyvänsä ilman, että se herättää sen suurempia intohimoja harkintakykyisissä ja itsenäisesti ajattelevissa ihmisissä?

Koska havainnoin Suomen menoa ulkopuolelta, voidaan perustellusti kysyä: kenties tarkkailijalta on jäänyt jotain huomaamatta. Juuri tästä on kyse. Mikä on tämä näkymätön informaatio, joka minulta jää huomaamatta, ja minkälaisia viestejä se sisältää koska se on niin tehokasta? Ovatko kenties poliitikoiden ja asiantuntijoiden puhuvat päät kaikesta niiden herättämästä inhosta huolimatta kyllin vakuuttavia, että ikävät asiat kääntyvät siedettäviksi? Tai kenties sosiaalisessa mediassa tapahtuva loputon pulina luo vaikutelman siitä, että protestimieliala on vahva ja voi hyvin eikä kaduille ole tarvetta mennä? Jos neljänsadan hengen Kiakkovierasjuhlat oli suurin poliittinen protesti vähään aikaan, niin eikö se kerro jostain jotain? Missä ovat kaikki ne, joita huono politiikka eniten kurittaa?

Nostan tähän esiin muutaman huomion siitä tilasta, jossa Suomi uutisotsikkojen perusteella on.

1) Valtio on taloudellisesti kuilun partaalla. Talouskriisi vaikuttaa hyvin todelliselta ja vakavalta. Puolen vuoden irtisanomisuutisten kokoelmasta saisi vakuuttavan listan. Keskiarvoa on vaikea sanoa, mutta uutisten pohjalta syntynyt mielikuva antaa vaikutelman, että se voisi olla jotain kymmeniä irtisanomisia/päivä, eikä ulkomaanuutiset näytä kovin rohkaisevilta sen suhteen mitä tulee talouden järkeistymiseen. Köyhtyvistä ei mediassa kuitenkaan näy muuta kuin numeroita tai jonkun Työttömien valtakunnallisen yhteistoimintajärjestön kilarin skitsofreeniselta vaikuttavat mölinät. Missä ovat oikeat ihmiset? Enkä tarkoita tällä mitään 70-lukulaista sosiaalierotiikkaa.

2) Suomen oikeistolaistuminen on hurjaa. Sosiaalietuuksia ja solidaarisuutta ajetaan alas, poliittista retoriikkaa dominoi kovat arvot. Lapsiperheiden, työttömien ja köyhien asemaan heikennetään. Kaikki poliittiset projektit, joilla heidän asemaa yritettiin parantaa on jäissä tai lopetettu kokonaan – eikä kunnollisia rakenteisiin asti ulottuvia saavutuksia ehditty koskaan edes näkemään. Rasistit ja muut darvinistit saavat kohtuuttoman paljon tilaa mediassa, sillä he osaavat hyödyntää yhteiskunnan avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Äärioikeistolle riittää pelkkä paikka eduskuntapuolueessa, niin media kailottaa koko maailmalle kaiken sen, mitä he sanovat. Tämä erityisesti näkyy Ruotsissa, jossa äärioikeisto on ottanut puoluepolitiikkaan hakeutumisen julkisuusstrategiakseen. Touhu toimii niin hyvin, että jopa Suomen media tekee paremman puutteessa ruotsinatseista juttuja. Toista äärioikeaa laitaa, ultraliberaaleja taas media luukuttaa tavan takaan talousasiantuntijoina tai elinkeinoelämän edustajina. Vasemmistolaiset puolestaan ovat linjattomia nahjuksia, jotka eivät pysty pitämään oikeistolaistumissa aisoissa edes omalla leikkikentällään eduskunnassa, saati että pystyisi siihen ulkoparlamentaarisessa tosielämässä. Määrätietoisesta antioikeistolaisesta politiikasta ei ole mediassa ollut mitään mainintaa.

3) Suomen hallitus on heikompi kuin koskaan. Vasemmistoliitto lähti litomaan, pääministeri eroaa, osa muista ministereistä panostaa EU-vaaleihin samalla kun suuria epämääräisiä rakennemuutoksia yritetään ruhjoa läpi ja tämä on vasta alkua ”sopeuttamiselle”.

4) Suomessa pienten puolueiden ja opposition politiikka on todella maltillista tai sitä hädin tuskin on. Uutisotsikoiden pohjalta on selvää, kuka on aktiivisin oppositioryhmä, mutta hekin päätyvät otsikoihin lähinnä sellaisista syistä, ettei sillä ole juuri käytännönpoliittista merkitystä, mutta ideologista senkin edestä. Aktiivisinta oppositioryhmää kiinnostaa puheenjohtajansa narsismi, ihmisten arvomaailman yhtenäistäminen sekä rasismi. Vaikka nämä ovat olleet ahkeria välikysymyksen tekemisessä, on oppositiopolitiikka todella hillittyä verrattuna vaikkapa Kreikkaan. En välitä Kreikan suurimmasta oppositiopuolueesta Syrizasta, mutta he ainakin tietävät, miten tätä parlamentarismia pelataan. Suomessa persut ja kokoomus pitkälle allekirjoittavat hallituksen suuret linjat. Onko politiikka kenties kokonaan kuollut, vai onko kaikki puolueet todella noin identtisiä? Tai paremminkin, onko äänestäjän niin yhtenäistä massaa, ettei heidän suosiota voi saada kuin yhden liturgian toistamisella?

5) Suomessa elinkeinoelämä jyrää. Valtion ja elinkeinoelämän liitto on pyhä. Joka toinen taloutta tai verotusta koskeva lausunto mediassa tulee elinkeinoelämältä, ja näyttää siltä, että korkeasta verotuksesta huolimatta elinkeinoelämän ehdotukset menevät pääpiirteiden tasolla heittämällä läpi. Ammattiyhdistykset ovat ponnettomia vikisijöitä ja pysäyttäneet työväen etujen kehittämisen 1960-luvulle. Kaivosstrategia ja Talvivaara ovat oma erityinen esimerkki elinkeinoelämän ja valtion suhteesta, jonka jo sellaisenaan pitäisi riittää syyksi kaikesta maltillisuudesta luopumiseen.

Hyvät ystävät, erityisesti herkkänahkaiset sellaiset, sallikaa pieni ja ilkikurinen kärjistys: minusta näyttää siltä, että maailman luotettavimman mediakulttuurin maassa alistutaan propagandalle enemmän kuin missään muualla – muutenhan olisitte kaduilla mesoamassa kuten kunnon ihmisten kuuluu. Tämä propaganda ei ole perinteistä keskuskomitealta tulevaa, vaan sen järjestelmän näköistä jossa se toimii. Suomen tapauksessa kyseessä on jonkinlainen ”avoin” ja ”liberaali” ekonomis-demokraattinen helluntailaisuus. Älkääkä ihmeessä lukeko sanaa demokratia missään ideaalimerkityksessä vaan siinä karussa harvainvalta-merkityksessä mitä se tällä hetkellä on. Eikä helluntailaisuus tarkoita samannimistä herätysliikettä, vaan tiettyä antaumuksellista asennetta.

Pohjoinen propaganda tarkoittaa tiettyjen tahojen mahdollisuutta liikkua vapaasti avoimessa ja läpinäkyvässä poliittisessa kulttuurissa. Läpinäkyvyys taas tarkoittaa, että näiden toimijoiden liikkeet näkyvät ja heidän viestinsä kulkevat helposti koko järjestelmän läpi ja dominoivat viestintää. Koska avoimuus ja vapaus tapahtuvat tiettyjen sääntöjen – demokratian ja markkinoiden – puitteissa, tarkoittaa tämä sitä, että niistä, joille tämä peli sopii, tulee menestyjiä ja muiden kohtalona on hävitä. Juuri näiden ekonomis-demokraattisten menestyjien viesti on vahva, vaikka heitä on tänä päivänä suhteellisesti pieni vähemmistö. Suurimmalle osalle ihmisiä olosuhteet kuitenkin huononevat ja toimintaympäristö käy vaikeammaksi, mutta tämä ei pääse julkisuuteen ilmiön todellisissa mittasuhteissa, sillä heidän, joiden olosuhteet heikkenevät, toimintatavat eivät sovi ”avoimuuden” pelisääntöihin – muutenhan he eivät olisi kurjassa tilanteessa – joten paljon jää näkymättä.

Yksi erinomainen mittari propagandan purevuudesta on luottoluokitus, joka ei tarkoita vain paikallisen talouden hyvinvointia vaan talouden ennustettavuutta. Luottoluokitus on sijoittajien ja lainoittajien työkalu jonka perusteella he pystyvät päättämään mikä kansantalous on milloinkin luotettava peliväline. Suomen talous on kaikista ongelmistaan huolimatta huippuennustettavissa: parasta AAA-luokkaa. Tämä siksi, että väestö ja ihmisten elämät on ennustettavissa. Tapahtuipa mitä hyvänsä, Suomessa tehdään juuri niin kuin kuka hyvänsä pystyy ennalta päättelemään. Paras AAA-luokka on suunnaton häpeä!

Rehellinen avoimuus ja vapaus olisi tietysti sellaista, missä jokainen voi vapaasti itse määritellä pelisäännöt, tai että pelaako vai ei, eikä pelkällä rahalla tai populismilla voi saavuttaa eriarvoista asemaa. Todellisessa avoimuudessa median tehtäväksi ei jää vain ”kaikkien mielipiteiden tasapuolinen esittely”, jota se ei edes tee, vaan hiljaisen tyytymättömyyden, eripuran ja ongelmien esiin kaivaminen, jolla ammutaan alas yksi kerrallaan kaikki rahakkaat ja manipulatiiviset kukkoilijat, jotta vakiintuneita ja rakenteellisia hallinnan järjestelmiä ei ala muodostumaan.

Jos uutisotsikot ovat totta, on pohjolassa lukuisia vakavia ongelmia. Itse en kuitenkaan haluaisi missään tapauksessa nähdä, että ne ratkaistaisiin yksikertaisin keinoin eli poistamalla oireet. Talouskriisiä ei pidä ratkaista Kreikan tyyliin laittamalla talous keinolla millä hyvällä ”kuntoon”, jonka seurauksena joka toisen elämä on kurjaa ja vaikeaa ja uusi kriisi odottaa kulman takana. Poliittista kriisiä ei pidä korjata hoitamalla vahva hallitus ja vahva oppositio, vaan vapauttamalla ihmiset päättämään omista asioistaan.

Kuten Kreikassa usein kuulee sanottavan: kaikki kaduille!

PS: Koska tämä teksti on kaikin puolin suomalaiseen maltilliseen poliittiseen keskusteluun sopimaton, haluaisin lisätä vielä loppuun henkilökohtaisen inhonosoituksen Saska Saarikoskea kohtaan. Helsingin Sanomien verkkoversion lukeminen on moneen otteeseen meinannut loppua ikuisiksi ajoiksi siihen, että olen epähuomioissani unohtanut avata uutisen erilliseen yksityisen selauksen ikkunaan ja klikatessa uutta otsikkoa koko ruudun täyttää ärsyttävän teennäisesti hymyilevän Saarikosken krapulaisen näköinen naama ja sitaatti ”Joskus huomaan olevani samaa mieltä kuin muut. Onneksi se menee yleensä nopeasti ohi”. Minulle mies on yksi pahimmista esimerkeistä yllä kuvaamani propagandakoneiston toiminnasta. Ehkäpä hänen kannattaisi joskus keskittyä miettimään, mitä mieltä muut ovat.