Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: The Giver.

Kun samaa kirjaa sekä suositellaan yhdysvaltalaisille koululaisille luettavaksi että samaisilta koululaisilta kiellettäväksi – osavaltiosta riippuen – voi tarinassa arvata olevan ytyä. Ja nuortenkirjailija Lois Lowryn klassikkoaseman saavuttaneessa The Giver -dystopiassa sitä tosiaan on.

Kuten niin monet hyvät dystopiat, myös The Giver alkaa utopiana. Korean kuoren rapistessa alta paljastuu kuitenkin tehokas dystopinen yhteiskunta. Pian kaksitoista täyttävä Jonas elää yhteisössä jossa kaikki on järjestelmällistä ja tarkkaan määrättyä: jokaista elämän osa-aluetta, pienintäkin, koskee oma tiukka säännöstönsä. Ihmisten keskuudessa vallitsee samanlaisuus, Sameness, jonka johdosta heidän ei koskaan tarvitse kokea sellaisia asioita kuin köyhyyttä, väkivaltaa tai kipua. Ja kun muusta ei tiedä, ei muuta myöskään voi kaivata.

Yhteisön jäsenistä vain yksi, The Receiver of Memory -nimellä kutsuttava vanha mies, tietää ihmisillä ennen olleen erilaisia tapoja olla ja elää. Hän yksin kantaa mukanaan entisten sukupolvien ajatuksia ja kokemuksia. Kun Jonas sitten 12-vuotispäivänään valitaan uudeksi muistonkantajaksi, joutuu hänkin kohtaamaan jo lähes unohdetun totuuden.

Muistot entisestä maailmasta ovat kauhistuttavia mutta myös kauniita. Niiden kautta Jonas kokee todellista rakkautta, todellista vihaa, surua, seksuaalisia tuntemuksia… Ja värejä. Ensimmäistä kertaa elämässään Jonas näkee värejä. Hän ymmärtää millaista hintaa yhteisön jäsenet turvallisesta elämästään maksavat – ja joutuu kysymään itseltään, onko vapaus valinnoista sittenkään vapautta.

Alun perin vuonna 1993 ilmestyneen kirjan teemat ovat edelleen, yli 20 vuotta julkaisupäivän jälkeen, ehdottoman ajankohtaisia. Elämme maailmassa, jossa poliisien valtuuksia vain lisätään ja lisätään, videokameroita on kaikkialla ja joku lukee jokaisen sähköpostisi. Sen sanotaan olevan turvallisuutemme tae; niin luodaan yhteiskunta, jossa pian ei enää ole väkivaltaa eikä vaaroja. Mutta jos sama tahti jatkuu, valvonta on pian jatkuvaa, ja yksityisyys pelkkä luksustuote. Sen vaihtokaupan reiluutta voi kukin sitten itsekseen miettiä.

The Giver poikkeaa huomattavasti nykyisistä nälkäpelidystopioista ja niiden loputtomista pastisseista. Esiteini-ikäisille suunnattua kirjaa voi esimerkiksi suositella lämpimästi niin kymmenvuotiaille kuin täysikasvuisillekin. Niin sanotaan toki nykyään kaikista nuortenkirjoista, mutta kyseessä on yleensä pelkkä markkinointipuppua. The Giverin kohdalla se on kuitenkin totta, sillä teos on samanaikaisesti helppolukuinen ja ajatuksia herättävä.

Kirja ei myöskään sisällä juuri lainkaan takaa-ajoja, jännitystä, verta ja suolenpätkiä. Sen sijaan Lowry todistaa, että pelottavan tulevaisuuskuvan saa maalattua myös ilman ryminää ja konetuliaseiden räiskettä – ja että juuri yhteiskuntarakenteiden tasolla hiipivät dystopiat, ne huomaamatta kaiken muuttavat, joiden keskellä ei edes huomaa elävänsä, ovat kaikkein pelottavimpia.

Vaikka on niissä perusdystopioissakin toki jotakin hyvää – esimerkiksi se, että dystopiamuodin innoittamana myös The Giveristä tehdään parhaillaan elokuvaa, joka tulee ensi-iltaan myöhemmin tänä vuonna. Toivottavasti leffa inspiroi myös jonkin kotimaisen kustantamon tarttumaan aiemmin suomentamattomaan teokseen. Näkisin mielelläni myös suomalaisten koululaisten pääsevän herättelemään ajatuksiaan Jonasin ja muistonkantajan tarinan kautta.

Lois Lowry: The Giver. Ember 2006. 179 s.