Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Brave New Worlds.

Tunnustetaan se heti alkuun: inhoan novelleja. Ne tuntuvat muotonsa vuoksi jäävän ikävästi aina jonkinlaiseen välimaastoon. Kirjoittaja esittelee päähenkilön, avaa luomaansa maailmaa, ja lukija on juuri sujahtamassa tarinaan sisälle… Kun se yhtäkkiä loppuu. Ärsyttävää! Antologiamaailman hallitsevaksi kuninkaaksikin kutsuttu John Joseph Adams on kuitenkin onnistunut valitsemaan Brave New Worlds -kokoelmaan sellaisen yhdistelmän vanhoja ja uusia tekstejä, että jopa yleensä novelleista piittaamaton lukija jatkaa tiiliskivimäisen opuksen selaamista myöhään yöhön.

Koska henkilökohtaisesti pidän eniten täysimittaisista romaaneista, saavat myös nämä novellit haluamaan lisää. Brave New Worlds ei kuitenkaan aiheuttanut samanlaista kiukkua ja kiehuntaa kuin antologiat yleensä – oloa, että joku pölli minulta juuri viimeiset 200 sivua tarinaa. Suurin osa kirjan novelleista onnistuu nimittäin lyhyestä mitastaan huolimatta olemaan jotenkin niin kertakaikkisen kokonaisia, että lukija ei osaa edes tuntea oloaan ryövätyksi.

Osasyy tähän saattaa olla se, että Brave New Worlds painii kertakaikkisen korkeassa sarjassa. Kirjoittajat ovat alansa aatelia joka iikka: Ursula K. Le Guin, Philip K. Dick, Kurt Vonnegut, Paolo Bacigalupi, Neil Gaiman… Novelleja edeltävien lyhyiden kirjailijaesittelyjen tilasta noin puolet tuntuukin aina menevän kyseisen kirjoittajan saamien lukuisten palkintojen listaamiseen. Voisiko siis olla, että en suinkaan inhoa novelleja ylipäänsä – en vain ole ennen lukenut näin taidokkaasti rakennettuja novelleja?

Antologian synkät tulevaisuudenkuvat kattavat useita vuosikymmeniä: kirjan toisesta painoksesta löytyvistä 36:sta tarinasta vanhin on Shirley Jacksonin alunperin vuonna 1948 julkaistu The Lottery, ja uusin Ken Liun The Perfect Match vuodelta 2012. Mielenkiintoista kyllä, täysin eri aikoihin kirjoitetuissa teksteissä toistuvat vahvasti monet samat teemat: populaatioräjähdys, ilmastonmuutos, ihmisten oikeus päättää itse hankkivatko lapsia vai eivät… Kenties juuri tämän teemojen iättömyyden vuoksi, ja siksi että dystopiat kurkkaavat aina tulevaisuuteen, yksikään Brave New Worldsin teksteistä ei tunnu millään tavalla vanhentuneelta. Ja se on itse asiassa aika pelottavaa!

Tästä mainiona esimerkkinä toimii Ray Bradburyn 50-luvulla kynäilemä tarina The Pedestrian. Sen maailmassa ihmiset elävät televisioruutujen sinisessä valossa ja yksinäinen, öisin kävelyllä käyvä ihminen voi joutua ongelmiin. Onhan se nyt epäilyttävää toimintaa, moinen päämäärätön tallustelu! Novelli saa ajattelemaan sitä miten yhä useammissa länsimaissa rakennetaan moottoriteiden ja automarkettien ympärille, niin että kaikkeen tarvitsee auton eikä jalankulkijoilla ole pian enää minnekään asiaa. Ihan värisyttää. Tarina toimii siis täysillä edelleen – ehkä jopa paremmin kuin alunperin ilmestyessään.

Tiivistettynä asia on näin: Brave New Worlds on paras novelliantologia, jonka olen koskaan lukenut. Kirja sopii jo ennestään dystopiahulluille (jotka novellien kautta kenties tutustuvat uusiin kirjailijoihin) sekä genreen vielä perehtymättömille (joille novellit saattavat olla hyvä, keveämpi alku – siitäkin huolimatta, ettei tarinoissa itsessään ole keveydestä tietoakaan). Aiheesta innostuvia varten kirjan lopusta löytyy myös listat dystopisista elokuvista ja romaaneista. Pitkiä ja perusteellisia listoja selatessa alkaa tehdä mieli luopua töistä ja ilmoittaa ystäville lähtevänsä pitkälle lomalle – ja linnoittautua sitten kotiin kirjapinojen väliin. Jos minusta ei siis kuulu seuraavaan puoleen vuoteen mitään, tiedätte mistä on kyse.

John Joseph Adams (toim.): Brave New Worlds, toinen, uusittu painos. Night Shade Books 2012. 525 s.