Teksti Tuomas Rantanen

Uusi yliopistolaki ei takaa yliopistojen autonomiaa.

Keväällä 1990 liityin opiskelijoiden järjestämään mielenosoitukseen Helsingin yliopistolla ja siitä seuranneeseen kolme päivää kestäneeseen hallintorakennuksen valtaukseen.

Kevään -90 valtaus vaati avoimuutta yliopiston johdon ja opetusministeriön välisiin neuvotteluihin. Ne koskivat Helsingin yliopistoa koskevaa lakia. Kabinettikäytävien pikkulinnut olivat laulaneet lain olevan kehittymässä suuntaan, jossa yliopiston rehtorin asemaa vahvistettaisiin suuresti. Silloin puhuttiin niin sanotusta toimitusjohtajamallista.

Samalla kaavailtiin, että eri hallinnontasoilla päätösvaltaa käyttäisivät lähinnä professorit. Muu tieteen tekemiseen ja opetukseen osallistuva henkilökunta, opiskelijat ja yleensä laajempi yliopistollinen työyhteisö jäisivät osallisten sijaan hallintoalamaisten rooliin.

Valtauksessa painotettiin, että yliopistoyhteisön sisäistä yhtenäisyyttä vahvistamalla voidaan puolustaa yliopiston itsemääräämisoikeutta, autonomiaa. Ajateltiin että suhteessa opetusministeriöön toimitusjohtaja-rehtori joutuisi liian yksinäisessä roolissaan liian helposti antautumaan enemmän määrällisiä kuin laadullisia tuloksia vaativan poliittisen ohjauksen vaatimuksiin.

Me opiskelijat koimme, että vaikka yliopisto kokemuksemme mukaan kärsi huonosta opetuksesta ja erilaisesta akateemisesta luutuneisuudesta, nämä ongelmat pitäisi ennemmin ratkaista avaamalla yliopiston sisäistä päätöksentekoa, purkamalla esimerkiksi epäpyhää piilohallintorakennetta ja koulukuntasyrjintää, kuin antamalla ohjausvaltaa yliopiston ulkopuolelle.

Koimme että poliitikkojen ja yritysten aikajänne asioiden tarkastelussa on auttamatta lyhyempi, kärsimättömämpi ja epäargumentatiivisempi kuin mitä se on yliopiston sisällä.

Kevään 1990 valtausta seuranneen lainvalmistelun aikana lakia korjattiin merkittävästi juuri sen suhteen, kuinka eri yliopistolaisryhmät saivat edustuksensa laitosten johtoryhmissä, tiedekuntaneuvostoissa ja ylimmässä päätöselimessä, konsistorissa. Toimin valtausta seuranneen parin vuoden aikana ylioppilaskunnassa opiskelijoiden pääneuvottelijana lainvalmistelun suhteen ja tiedän tarkalleen, mitkä pykälät prosessiin kuluessa kirjoitettiin uudestaan.

Olin itse myös ensimmäisten konsistoriin valittujen opiskelijaedustajien joukossa. Mielestäni tuolloinen hallinnonuudistus todella vahvisti yliopistoyhteisön sisäistä yhteenkuukuvutta suuresti. Samalla uuden systeemin kautta voisiin myös keskustella aikaisemmin visusti torjutuista ongelmista, kuten esimerkiksi sukupuolten epätasa-arvopulmista yliopiston palkkausrakenteessa.

Vuonna 2009 yliopistohallintoa ollaan valtiovallan viemässä vielä vuotta 1990 suoremmin poliittisen ja taloudellisen ohjauksen malliin. Vuonna 1990 OPM tai edes yritykset eivät vaatineet, että rehtori tai yliopistojen hallituksen jäsenet voitaisiin nimittää yritysmaailmasta tai muuten yliopistoyhteisön ulkopuolelta.

Erityisen hävytöntä on viedä prosessia eteenpäin väittämällä sen lisäävän yliopistojen autonomiaa, vaikka se tosi asiassa avaisi nimenomaan ulkopuolisille rahoittajille valtaa päättää siitä, mitä yliopistoissa kannattaa ja voi tutkia ja opettaa.

Yliopistojen yritysrahoitusta ei tietenkään kannata sinänsä vastustaa, mutta on ymmärrettävä, että kylkiäisenä automaattisesta kulkee ajatus tuen vastikkeellisuudesta. Mitä enemmän yliopistoja kehitetään suuntaan, missä niiden kannattaa siirtää tutkimuksen ja opetuksen painospistettä rahoittajia suoraan palvelevaan suuntaan, sitä pienemmäksi käytännön autonomia tietenkin tulee. Puhe muusta on ymmärtämätöntä palturia tai häikäilemätöntä propagandaa.

Vuoden 2009 Helsingin hallintorakennuksen valtaus oli edeltäjänsä tapaan erinomaisen onnistunut keino nostaa keskustelua esillä olevan lakiesityksen todellisista tavoitteista.

Verrattuna 1990-luvun alkuun nyt markkinaohjauksen tuulet puhaltavat vielä entistäkin voimakkaammin. Sitä suurempi on valtaajiin ja heidän aloitteisiinsa kohdistuva tunnetason kritiikki ja sitä suurempaa on heidän aloitteellisuutensa arvo.

Tällä kertaa myös professoriliitto näyttää heränneen näkemään yliopistollisen yhteisöllisyyden voimavarana ja varovaisesti uskaltautui poterostaan käsin antamaan sivusta tukea valtaajien vaatimuksille.

Perusongelma on yhä sama: on oleellista kysyä kuinka pitkälle tieteellisen koulutuksen ja opetuksen tulisi tukeutua liike-elämän ja politiikan tämän päivän tarpeiden mukaan. Pahinta tässä taitaa olla se että politiikan ja liike-elämän tavoitteenasetteluissa erot tuntuvat kadonneen liki tyystin.

Opetusministeri Henna Virkkunen näyttää liputtavan suurena poliittisena riemuvoittona sen että yliopistojen uudessa autonomiassa yritykset voivat ohjata yliopistoja itse suoraan ilman ministeriön välittävää vaikutusta.

Mutta miten yliopistollisen työn kalibrointi liike-elämää paremmin palvelevaan suuntaan mahtaa onnistua? Tänään hyvin myyvää IT-teknologian tutkimukselliset juuret ulottuvat aikaan, jolloin alan akateemisen nörttipuuhastelun kaupallisista sovellutusmahdollisuuksista ei ollut aavistustakaan.

Toisaalta yhden maisterin koulutukseen menee yleensä vähintään viisi vuotta ja tohtorin jopa kymmenen. Näissä aikajaksoissa nopeasyklinen yhteiskunta on jälleen hypännyt uuteen tilanteeseen. Mitä kapeampi on yliopistojen tuottama tietopääoma, sitä vähemmän tietojen soveltamiseen liittyvää luovuutta systeemi tuonta markkinoille.

Erityisen hyvin tämän tiivistää yliopilaslehden päätoimittaja Veera Luoma-Aho: ”Samalla kun opetusta ja tutkimusta sidotaan yhä tiukemmin vastaamaan tämän hetken olemassa olevia ammatteja ja elinkeinoelämän rakenteita, putkimaistereilta ja -tohtoreilta puuttuu juuri se, mitä muuttunut työelämä eniten vaatii. Tehokasvatetuista maistereista ei ole yhteiskuntaa muuttavaksi luovaksi voimaksi. Uudessa työelämässä yliopistoasiakkaat eivät osaakaan rakentaa uutta, kehittää innovaatioita ja työllistää itse itseään.”

Yritykset ja poliittinen päätöksenteko toki ajattelevat tekevänsä yleistäkin hyvää, mutta ne arvioivat tuloksia ja tavoitteita eri tavalla kuin tiedeyhteisö. Kärjistetysti sanottuna: jos Nokialla olisi 20 vuotta sitten ollut yliopistoissa sama valta kuin sille nyt tulee, meillä tutkittaisi tänään paljon enemmän kumisaappaita kuin kännyköitä.

Yritysedustajien kutsuminen yliopistojen hallituksiin on juuri tästä syystä väärä ratkaisu.

Koko keskustelua yliopistolaitoksen tulevaisuudessa käydään nyt ajan hengen mukaisessa poliittisessa ilmapiirissä. Samaan tapaan kuin 1970-luvun ideologisessa hurmoksessa yliopistoa oltiin ohjelmoimassa uudelleen mies- ja ääni-periaatteen keinoin, nyt poliittisen uudelleen ohjelmoinnin takana on ideologinen käsitys siitä, että tieto ja osaaminen ovat vain kauppatavaraa ja korkeakoululaitos vain tehdas tämän tavaran tuottamiseen.

Tässä ”määrä on laatua” -näkökulmassa hukataan pesuveden mukana enemmänkin lapsi, kohta kolahtaa jo soikkokin kiviselle lattialle. Sinänsä oikeutettua pyrkimystä lisätä korkeakoulujen, poliittisen päätöksenteon ja yritysten välistä vuoropuhelua ja yhteistyöstä pitäisi osata tulkita niin, että sekä niin sanottu kansallinen etu että täällä toimivien yritysten etu on nimenomaan siinä, että korkeakouluja ei nähtäisi vain lehmänä, joka kannattaa lypsää heti tyhjäksi.

Pitkä tasainen tuotto on meijerillekin parempi kuin se että ensimmäisen kauden maitotuotantokiintiöiden innostavaa ylitystä seuraa kuiva kausi, jolloin hätäapua pitää lähteä hakemaan naapuritorpista. Vie siinä sitten suomalaista tietoyhteiskuntaa maailmalle.