Vallankumoustarinat ovat henkeäsalpaavan jännittäviä. Ne alkavat kuin perhosen siiven iskuista, kun joku saa tarpeekseen. Sorretut alkavat panna kampoihin sortajille. Pienistä puroista kasvaa suuri voima – ehkä liiankin suuri, ja ehkä sellainen, joka onkin vielä pimeämmän voiman puolella kuin mitä aluksi kukistettiin.
Mutta ne ovat muita tarinoita, ne Vankileirien saaristot. Lähdetään tällä kertaa siitä, että eräästä vallankumousliikkeestä vuotta 1917 seurasi paljon hyvääkin.
Uskotaan vaikka, että erään pienen kansan itsenäistyminen oli yksi niistä kivoista tarinoista, ja siitä ilosta palataan vuoden 1917 Petrogradiin ja erääseen maaliskuiseen päivään.
* * *
Tuloerot Petrogradissa olivat valtavat. Tavalliseen kansaan verrattuna jotkut olivat superrikkaita tai jopa megalomaanisen vauraita. Vain rikkailla oli ruokaa ja vankka usko siihen, että tulevaisuuskin on turvattu. Muut, suurin osa kansasta, eli ahdingossa ja alituisessa nälässä.
Nälkää kärsivät myös ne, jotka ruuan kasvattivat. Maaseudun väki oli sidottu maaorjiksi.
Hyisen kylmässä luurankojen päälle rakennetussa suokaupungissa kaikenlaiset ylimykselliset idiootit ajelivat korskeasti hevosvaunuissaan pitkin valtakatua, Nevski Prospektia. Kaikkialla oli kerjäläisiä, palatsienkin edustoilla.
Perunakauppiaat ja prostituoidut houkuttelivat asiakkaita haisevissa ryysyissään Nevan rannoilla. He tulivat valtakunnan läntisestä provinssista, ja he kutsuivat itseään finneiksi. Heihin suhtauduttiin säälien, kun olivat niin tyhmiä, etteivät osanneet murtamatta puhua kaunista venäjän kieltä.
Hienot neidit nyrpistivät nenäänsä nähdessään köyhiä. Vaunuissa istuvat kehottivat ajuria ruoskimaan vauhtia hevosiin. Kurjuuden näkeminenhän on aina vastenmielistä ja jopa pelottavaa.
Vallankumoussankareilla nälkä kurni, mutta pahinta ei kuitenkaan ollut heidän oma ahdinkonsa, vaan huoli toisten puolesta. Lasten kuolema ahdisti erityisesti. “Olisiko parempi kuolla itse ja antaa lapsen saada viimeiset leivänpalat?”, he miettivät. “Mutta miten lapsi pärjäisi orpona?”
Mitta täyttyi ja lähdettiin marssimaan. Kylteissä luki “LEIPÄÄ!”, “TSAARI ALAS!” ja “RUOKKIKAA SOTILAIDEN PERHEITÄ, VAPAUDEN PUOLUSTAJIA JA RAUHAA!”
* * *
Sadoista kasvoi tuhansien joukko. Nämä aktiivisimmat koko kansan hyvinvointia ajaneet raivopäät olivat naisia, mutta kyllä miehiäkin liittyi mukaan.
Protestit levisivät Pietarista muihin kaupunkeihin, jopa muihin maihin: Yhdysvalloissa naiset protestoivat Valkoisen talon edessä pyytäen presidentti Woodrow Wilsonia edistämään naisten oikeuksia ja tasa-arvoa.
Huolestuneiden petrogradilaisäitien keväiset protestit huipentuivat saman vuoden 1917 syksyllä.
Monet ovat sittemmin selittäneet koko kansanliikkeen vain matruusien ja sotilaiden eli miesten ryntäilyn aikaansaannoksena, ja jotkut ajattelevat että koko homman orkestroivat älykkömiehet ulkomailta. Ehei. Venäjän vallankumouksen aloittivat naiset, joiden mitta täyttyi ensin.
Pietarissa bolševikkien johtajiin kuuluva Aleksandra Kollontai nimitettiin hyvinvoinnin kansankomissaariksi eli ministeriksi. Hän tuki myös Suomen itsenäistymistä, ja niinpä sekin hanke ryöpsähti eteenpäin kuin sula voi Kiovan kanan leipäkuoresta.
* * *
“Historia nyt vaan on miesten.”
Olisin rikas, jos saisin edes naisten euron, sen vähän päälle 80 senttiä, aina kun kuulen tämän perustelun. Sitä tarjotaan, kun ihmetellään miksi historiankirjoissa on niin vähän naisia. Yleensä sitä tarjoavat miehet, mutta Simone de Beauvoiria mukaillen voisi todeta, että naiset itsekin ovat sisäistäneet ajatuksen omasta, vähäpätöisemmästä yhteiskunnallisesta asemastaan.
Varakkaat miehet valloittivat historian jo historian aikana, eikä naisia sinne voida väkisin tunkea edes kun historia on jo ohi.
Kansojen historiat ovat usein sotien historiaa, ja sotien historia on miesten historiaa, koska ei kai sotatantereille naisia voi päästää, nämähän ovat aina raskaana tai niillä on kuukautiset, PMS tai vaihdevuodet, mutta aina niillä on jotain. Ampuisivat hormonimyrskyissään mihin sattuu. Naisen epäsankarillinen sotarooli kirjallisuudessa ja elokuvissa on olla raiskattavana tai kerjätä ruokaa prostituoituna, ja edelleen, sota sodan jälkeen, naiset kelpaavat näihin tilanteisiin todellisuudessakin.
Mutta historia voisi olla naistenkin historiaa, jos siitä päätettäisiin kertoa naisten kautta. Helppo homma.
* * *
Voi maailmaa oppia käsittelemään fiktionkin avulla – tietenkin koko ajan edes yrittäen ymmärtää erottaa kuvitelmat todellisuudesta. Mielikuvituksen harjoittaminen opettaa esittämään “entä jos” sanoilla alkavia virkkeitä.
Entä jos Neuvostoliittoa olisivatkin johtaneet Petrogradin katujen sankarinaiset? Olisiko heidänkin hallintonsa muuttunut psykopaattisen murhanhimoiseksi keskitysleirikoneistoksi?
Mitä jos presidentti Wilsonia vastaan Valkoisen talon luona mieltään osoittaneet naiset olisivat saaneet vaatimiaan oikeuksia, eikä heitä olisi vangittu, kidutettu ja pahoinpidelty? Minkälainen maa Yhdysvallat olisi nyt, jos valtaapitävät olisivat kuunnelleet naisten ääntä ja valtio olisi pyrkinyt tasa-arvoisempaan poliittiseen järjestykseen ihmisoikeuksia kunnioittaen?
Wilsonia pidetään Yhdysvaltojen historiassa demokratian vaalijana, koska Wilson lähetti nuoria miehiä kauas taistelemaan Suureen sotaan. Konservatiivisen yhdysvaltalaisen maailmanselityksen mukaan ensimmäisen maailmansodan kymmenet miljoonat uhrit kuolivat siis demokratiaa puolustaen.
* * *
Samalla monet naiset tietävät kyllä, ettei kaikille sitä demokratiaa ei herunut pitkään aikaan. Ei, vaikka tuo naisten marssipäivä Petrogradissa 8.3. tunnetaan nykyäänkin ympäri maailmaa Naisten päivänä.
Kiitos, sivistyksen ja hyvinvoinnin edistäjät Minna Canth, Aurora Karamzin ja Maria Jotuni – kiitos, Eeva Kilpi, Kirsi Kunnas ja Sirpa Kähkönen.
Kiitos, Iida Aalle-Teijo, Aleksandra Gripenberg, Lucina Hagman, Anni Huotari, Mimmi Kanervo, Jenny Nuotio, Hilja Pärssinen, Miina Sillanpää, ja muut 11 vuonna 1907 ensimmäiseen eduskuntaan valittua kansanedustajanaista.
Kiitos naiset, miehet tai sellaisiksi oletetut, kiitos tasa-arvon vaalijat, kiitos sinulle, joka hoidit sota-aikana orpolapsia, pesit ruumiita ja vaadit sotaherroja lopettamaan. Kiitos, tuntematon, joka tänä päivänä hoidat pienellä palkalla sairaita, omaista tai kirjastoa, opetat koulussa, siivoat konttoreita, kiitos vapaaehtoinen järjestöaktivisti tai mokkapalaleipuri.
Vaikket ole tietokirjoissa suurin sankari, olet onneksi edes kaunokirjallisuudessa esillä.
(Teksti on jalostunut kolumnista, jonka kirjoitin syksyllä 2017 Rosebud 30 -vuotta tiedotuslehteen. IS)
