Cannesissa on ollut tavalliseen tapaan monia hyviä elokuvia, mutta harva niistä jäi vaivaamaan mieltäni. Kreikkalaisohjaaja Yorgos Lanthimoksen uutuus oli sellainen. The Lobster oli Lanthimoksen englanninkielinen läpimurtoelokuva, joka esitettiin kaksi vuotta sitten Cannesin kilpasarjassa. Tänä vuonna Lanthimos palasi huomattavasti paljon järkyttävämmällä Stanley Kubrickia lainaavalla kauhuelokuvalla Killing of a Sacred Deer.
Useimmissa arvioissa on mainittu elokuvan tarinan yhteydessä kreikkalainen tragedia, jossa Agamemnon uhraa tyttärensä miellyttääkseen jumalia. Lanthimoksen ja Ethymis Filippoun alkuperäiskäsikirjoituksessa juoni pyörii lääkäriperheen (Colin Farrell, Nicole Kidman, Raffey Cassidy, Sunny Suljic) ja perheen kirurgi-isän entisen potilaan pojan (Barry Keoghan) välillä. Hyypiömäinen teinipoika ihastuu perheen tyttöön ja tulee yhä lähemmäs perhettä. Juonenkäänteitä sen enempää paljastamatta voi kertoa, että elokuva käsittelee syyllisyyden ja vastuunkannon teemoja mahtipontisen ja epärealistisen tragedian kautta.
Vaikka elokuvan tapahtumat ovat outoja ja yliluonnollisia, niin kerronta on silti näennäisen realistista koko ajan kuten myös Lanthimoksen aiemmissa elokuvissa Dogtooth ja The Lobster. Lanthimoksen estetiikkaan olennaisesti kuuluva absurdi komiikka kumpuaa juuri näiden elementtien ristiriitaisuudesta. Kaikki on melkein kuin oikeassakin elämässä, mutta silti jotain on pielessä ja usein kaikkea hallitsee täysin satunnaiselta tuntuva järjestys.
Taustalla leijuu aavemainen musiikki. Ligetin ja Schubertin ohella kuullaan myös Ellie Gouldingia. Ligetin musiikkia on kuultu kauhussa ennenkin Kubrickin Hohdossa, josta myös Paul Thomas Anderson ja Jonny Greenwood ottivat mallia There Will Be Bloodin karmivaan äänimaailmaan.
Pojan ja kirurgi-isän välisessä taistossa tuntuu olevan myös jotain samaa kuin There Will Be Bloodissa Daniel Day-Lewisin ja Paul Danon kisaillessa päättömästi. Cannesissa Lanthimoksen elokuva on herättänyt jonkin verran kritiikkiä, mutta toisaalta ainakin jotkut suomalaiset kriitikot kaipasivat myös There Will Be Bloodin loppuun enemmän selkeyttä.
Kuvaus muistuttaa vääristyneiden laajakulmien ja steadicamin ansiosta vahvasti Kubrickin kolmen viimeisimmän elokuvan (Hohto, Full Metal Jacket, Eyes Wide Shut) tyyliä, joissa on jokaisessa myös paljon surrealistisia elementtejä. Erityisesti Eyes Wide Shutissa ja Hohdossa on myös läsnä Lanthimoksen elokuvalle keskeiset teemat, seksi ja kuolema. Kidmanin ja Farrellin ensimmäisessä aktissa Kidman makaa leikkien nukutettua potilasta, jonka Farrell riisuu. Perverssejä seksitarinoita elokuvassa riittää muutenkin ja kuoleman uhka leijuu lähes koko ajan ilmassa.
Lanthimos onnistuu viemään selkeistä esikuvistaan huolimatta estetiikkansa täysin omanlaiseensa suuntaan. Ohjaajalle ominainen absurdin julma ironia ja komiikan ajoituksen taju nousevat esiin mitä pidemmälle tarina menee. Audiovisuaalisena kokemuksena halittu visuaalinen tyyli ja lähes oopperamainen musiikki vievät mennessään. Killing of a Sacred Deer on uskomattoman virheetön mestariteos.
