Velttoa vitaalisuutta

Sonya Lindfors: Soft Landings, Galleria Ars Libera, 02.04.2019

Galleria Ars Libera.

1.

Tämä ei ole näyttely, sanoo Sonya Lindfors minulle useasti viettäessäni muutaman päivän Kuopiossa. Jossain välissä törmään Kuopion taiteilijayhdistyksen entiseen puheenjohtajaan Timo Kokkoon, joka haluaa minun kirjoittavan Lindforsin projektista kritiikin, sillä se järjestetään heidän galleriassaan. On siis pohdittava mitä tämä on, jos tämä ei ole näyttely.

Lindfors on yhdessä kollegansa Esete Sutisen kanssa virittänyt kaupungin ainoaan taidegalleriaan Ars Liberaan kohtauspaikan. Otsikoksi on annettu Soft Landings, pehmeät laskeutumiset. Ars Liberan galleria on hiljattain uudistanut toimintaansa. Kuraattori Veikko Halmetoja valitsi viime vuoden näyttelyt yhdistysaktiivien sijaan. Tänä vuonna Ars Libera antoi paikkasidonnaisiin esityksiin erikoistuneelle ANTI-festivaalille näyttelyajan. Lindfors voitti festivaalin jakaman live art -palkinnon viime vuonna ja kylkiäisinä tuli uuden teoksen tekeminen Kuopioon.

Olen muualla https://hampaat.blogspot.com/2018/11/writing-about-art-today-means-being.html kuvannut, kuinka taiteesta kirjoittaminen nykypäivänä tarkoittaa, että antaa taiteen kirjoittaa itseensä. Kun yhä useammin taiteilijat järjestävät perinteisten näyttelyiden tai esitysten sijaan työpajoja ja muita kokoontumisia, on taiteen kokemisesta tullut korostuneen monensuuntainen prosessi. Keskustelu ei ole sama ilman jokaista paikallaolijaa. Jokaisen ääni tai äänettömyys vaikuttaa kaikkien kokemukseen tilanteesta. Tällaisille prosesseille ei ole tavatonta asettua muihin kuin näyttelyiden tai esitysten muotoihin, vaikka tiloina toimisivatkin galleriat tai teatterit.

Kun patriarkaattia ja valkoista ylivaltaa puretaan, kuten Lindfors järjestelmällisesti tekee, myös taiteen tekemisen ja esittämisen tavat muuttuvat, ei vain tekijät. Vallan väärinkäyttö, hierarkkisuudessaan masentavat rakenteet ja taiteellisen toiminnan omiminen pienelle joukolle ovat ongelmia, joita Soft Landingsin kaltaisissa kohtaamisissa yleensä nousee esille, kapean representaation lisäksi.

Täydellisiä ratkaisuja ei ole. Tiistai-iltana gallerialla on feministinen työpaja. Keskustelua käydään pääosin englanniksi. Toiset puhuvat suomea ja Lindfors tulkkaa. Joku mainitsee safe spacet, turvalliset tilat, Lindfors korjaa ”safer space”, turvallisemmat tilat, sillä mikään tila ei koskaan ole täysin turvallinen kaikille. Tai kutsuva. Ketkä ovat tulleet tai jättäneet tulematta paikalle? Ketkä muodostavat Kuopion taidekentän?

Esete Sutinen (vas.), Ars Liberan sihteeri Veera Launonen ja entinen puheenjohtaja Timo Kokko.

Työpajaan on saapunut 16 ihmistä. Se on minusta yllättävän iso määrä, vaikka laskisi pois kolme Anti-festivaalin työntekijää sekä minut, Sutisen ja Lindforsin. Pelkäsin että vain yksi tai kaksi ihmistä uskaltautuu tai jaksaa tulla paikalle. Kuopion Kauppakadulla pystytettiin aiemmin päivällä terasseja. Se on monille helpompi sosiaalinen käyttöliittymä kuin taideaiheinen työpaja.

Osa ihmisistä on kutsuttu paikalle, sillä työpajan jälkeen on vielä keskustelu. Se on otsikoitu Kohti monimuotoisempaa taidekenttää. Päivä päättyy iltakymmenen kieppeillä. En muista koska viimeksi olen jaksanut osallistua keskusteluun näin monta tuntia. Ehkä uuden asiayhteyden viehätys ja Lindforsin energia pitävät minut kahviyliannostuksen kaltaisessa tilassa. Olen myös juonut liikaa kahvia.

Päivän aluksi olin sopinut tapaamisen Sonyan kanssa. Aamiaisella otamme työroolimme haltuun vaivattomasti. Vaihdamme ystävistä haastattelijaksi ja haasteltavaksi. En nauhoita keskustelua, enkä ehdi tarkistamaan muistinko lainaukset oikein, joten sessioista ei jää käteen mitään. 12 tuntia myöhemmin, kun gallerian ohjelma on jo päättynyt ja istumme yöllä pizzeriassa, olen liian väsynyt jatkaakseni toimittajaperformanssia. Muovihaarukan piikit sulavat pizzan lämmöstä.

Pizzalla Kuopion yössä.

2.

Mikä saa yhden Suomen palkituimmista ja arvostetuimmista tanssitaiteilijoista tulemaan Kuopioon workshoppaamaan? Tai Joensuun lähelle Outokumpuun tekemään tanssiopiskelijoille esityksen, kuten Lindfors teki muutama viikko sitten.

En saa kysymykseen sen kummempaa vastausta, enkä toisaalta tarvitsekaan, sillä tilanne on tuttu monille taiteilijoille. Taiteilijaduo nabbteeri oli viime kuussa Ars Liberassa, kesällä he ovat Venetsian biennaalissa. Helsinki ja Kuopio, isot näyttämöt ja intiimit työpajat vaihtuvat lennosta toinen toisikseen. On vain löydettävä sopiva näkökulma joka asiayhteyteen. Toisinaan tämä mutatoituminen käy raskaaksi. Itseään on kuluttavaa keksiä aina uusiksi.

Jos haluaa tehdä isoja teoksia isoille areenoille, on luotava koko elämän kestävä monologiesitys nimeltä Minä uskon omiin visioihini enemmän kuin kukaan muu. Tällainen uhmakkuus näyttäytyy toisille karismana ja jämäkkyytenä. Projektista toiseen sinkoilevat freelance-taiteilijat ovat yleensä liian itsekriittisiä ja tietoisia kapitalismin lainalaisuuksista suostuakseen ideoistaan humaltuneeseen romantikkotaiteilijan rooliin.

Tämän uskon hylkäämisessä saattaa olla Lindforsin näyttämön utooppisuuden ydin. Siellä ei tarvitse olla nero; voi olla löllö. Ajatus on samaistuttava ja lohdullinen. Muistelen Cosmic Latten kenraaliharjoitusta, jossa Lindforsin oma läsnäolo lavalla yhdisti kaksi vastakohtaa, empaattisuuden ja välinpitämättömyyden. Empaattisuus kohdistui elämään, välinpitämättömyys niihin moniin rooleihin, joita joudumme ottamaan jatkuvasti. Cosmic Lattea katsellessa tuntui kuin työryhmä olisi kaivanut esiin uuden affektin, sellaisen, joka aktivoi meidät väsyneisyydessämme ja joka kutkuttaa kyllästyneisyydessään. Sitä voisi kutsua vaikkapa veltoksi vitaalisuudeksi.

Mutta Soft Landingsissa ei pitäisi olla kyse Lindforsista tai Cosmic Latten kaltaisista isoista ensi-illoista, eikä siinä olekaan. Hän ja Sutinen antavat tilan galleriaan paikalle tulleille ihmisille, jotka puhuvat antaumuksella kaupungin ongelmista ja erityispiirteistä. Lindfors aikatauluttaa, sparraa ja kysyy kysymyksiä.

Mitä keskusteluissa Ars Liberalla sitten tapahtuu? Museointendenttiä kannustetaan tekemään yhteistyötä muun taidekentän kanssa. Tanssija innostuu tiedosta, että myös esiintyjät voivat hakea Ars Liberan galleriasta näyttelyaikaa. Yhteystietoja vaihdetaan. Tullaan kuulluksi, jäädään epäselväksi. Välillä kemiat eivät kohtaa ja dialogi tömähtää maahan, mutta mitään sen pahempaa ei ilmene.

Lindfors mainitsee toistuvasti, kuinka tilassa voi ottaa nokoset, jos ei jaksa osallistua, mutta kukaan ei tee niin. Keskustelujen lomassa yksi kirjoittaa apurahahakemusta ja toinen tuijottaa Instagramia. Kaikki elämät, roolit, vaateet ja hiertymät ovat läsnä yhtä aikaa, mutta jokainen meistä tarkentaa eri kohtaan tai näyttää eri puolen itsestään.

Soft Landingsin ytimessä on yksinkertainen ja arkinen viesti: Näin voi tehdä. Voi kutsua ihmisiä tilaan ja puhua ja koittaa järjestäytyä niillä energioilla ja ajatuksilla, joita ihmisillä on sillä hetkellä tarjota. Siinä kaikki.

Tanssija Anna-Maria Väisänen mainitsee työpajan jälkeisen paneelikeskustelun aikana, miten hän on koittanut etsiä tapoja jakaa omia resurssejaan ja etuoikeuksiaan. Se tuntuu olevan myös Soft Landingsin tehtävä, kenties myös Lindforsin missio. Omiin ideoihinsa kyllästyy nopeasti (ellet ole mystinen ohjaajanero) ja muiden tekemisistä saa yleensä enemmän voimaa kuin oman näkemyksen tuputtamisesta muille. Väisäsen ajatuksena on, että resursseja käyttöönsä saaneilla taiteilijoilla on velvollisuus jakaa niitä eteenpäin. Niin, jos jakaisi resurssejaan eikä vain ideoitaan?

Kohti monimuotoisempaa taidekenttää -keskustelu. Kuvassa Esete Sutinen (vas.), tanssija Anna-Maria Väisänen, Kuopion kuvataiteilijat ry Ars Liberan puheenjohtaja Sanna Nissinen, ANTI-festivaalin taiteellinen johtaja Johanna Tuukkanen, Kuopion taidemuseon intendentti Marja Louni ja Sonya Lindfors (edessä selin).

Keskusteluissa huomasi, kuinka ajatus jakamisesta ei ole helppoa nieltävää kaikille. Taidekentällä on totuttu ajattelemaan, ettei meillä ole mitään resursseja, ja jos on niin ne kuuluvat meille, koulutetuille ammattilaisille, jotka ovat jo kentällä. Ymmärrän tätä ajatusta. Useat meistä ovat väsyneitä ja omissa säädöissä tuntuu olevan tarpeeksi lusikoitavaa. Mutta on hyvä muistaa, että jakaminen myös antaa energiaa ja uusia resursseja, eikä vain vie niitä. Eristäytyminen ei tuota sen sijaan muuta kuin happikadon.

Soft Landings on alku Lindforsin ANTI-projektille. Hän on ottanut tehtäväkseen ymmärtää mistä Kuopion taideskenessä on kyse, sillä uutta projektia on vaikea toteuttaa ymmärtämättä asiayhteyttä. Siinä missä lähivuodet Lindforsin luotsaama, aktiivisesti tapahtumia tuottava UrbanApa-taideorganisaatio ja hänen tanssiteoksensa Zodiakilla Helsingissä ovat kehystäneet toimintaansa, täällä hän on uuden edessä. Siksi on keitettävä kahvit ja puhuttava.

3.

ANTI maksaa minulle siitä, että kirjoitan festivaaliin liittyen kaikenlaista. Samaten Ars Libera maksaa minulle tästä tekstistä. Ystävien tekemisistä kirjoittaminen festivaalin ja gallerian sponsoroimana lienee puolueellisuuden huippu. Mutta samalla se on ainoa tietämäni taloudellisesti kestävä tapa kirjoittaa taiteesta.

Tällaisten seikkojen vuoksi voin vain kuvitella kuinka paljon Soft Landings saattaa siepata osaa paikallisista taiteilijoista. Siellä se Helsingin eliitti istuu paikallisten faniensa kanssa esittämässä valveutunutta jonkin säätiön maksamana. Eikä edes tehdä näyttelyä vaan tuhlataan galleria-aikaa jaaritteluun.

Olisin todennäköisesti itse samaa mieltä, varsinkin jos asuisin Kuopiossa. En käy Helsingissä järjestettävissä keskusteluissa juuri koskaan ja koen vieraaksi keskusteluiden muotoon istutetun, taidekentän edustushumpan. Tajuan Kuopiossa, että olen väsynyt pelkuri. Miksi minä väijyn kotona paossa taidekenttää?

Kuopion käynti nostaa minussa uuden halun. Haluan opetella puhumaan ihmisten kanssa taidekentän tapahtumissa ilman kriittistä paranoiaa, joka huutaa päässäni, että mikä ihmeen trendaava tapahtuma se tämäkin nyt on ja tässä minun kehoni taas tuottaa lisäarvoa jollekin säätiösetien maksamalle projektille ja jonkun toisen osallistavalle praktiikalle.

Jostain syystä elämän aina läsnäolevaa ristiriitaisuutta on vaikeampi hyväksyä taiteessa. Kuten urheilun, taiteenkin yleensä halutaan olevan täydellistä eikä inhimillistä. Jos taide vuotaa, kriisiytyy, tai vaatii meitä hyväksymään ristiriitoja ja sekavia tilanteita, tulemme levottomiksi. Minä ainakin tulen.

Soft Landingissa olin hetken aikaa rauhallinen ja hyväksyin ristiriidat ja sekavuudet. Sehän on selvä, sillä minulle maksetaan, että tekisin niin. Mutta mitä sitten? Objektiivisuutta ei ole. Meistä jokainen on kasa, joka muodostuu toistensa päälle kaatuneista rooleistaan, meille annetuista ja meidän itse ottamista.

Jos Soft Landings ei ollut näyttely, niin ehkä tämä ei ole näyttelykritiikki. Mikäs siinä. Olen liian väsynyt valvomaan taiteen muotojen puhtautta. Voisin toisaalta kai väittää, että Soft Landings näytti siltä kuin näyttelyt yhä kasvavassa määrin näyttävät.

Taidetta ilmenee muodoista huolimatta. Se on mitä se on, ja sitten on koko muu elämä ja toisinaan ne ovat yhtä ja samaa. Tämä löllöys ei ole koko totuus (eikä aina edes ihanteellista), mutta sitä ei toisaalta ole tämän enempää tällä kertaa.

Postasin tämän kuvan Instagramiin Kuopiossa ollessani.

Kim Modig

Kirjoittaja on Helsingissä asuva taiteilija.