Lukuaika: 4 minuuttia

Keskeneräisiksi varmistuneita muistiinpanoja vuodelle 2020

Ihminen on suuri kiitäjä, sellainen joka tanssii ja lepattaa itsensä kuoliaaksi minkä tahansa liekin loimussa, metsäpalon tai pandemian. Pandemiapäiväkirjoista ensimmäiset julkaistiin jo ennen kuin pandemia pääsi kunnolla edes vauhtiin. Kiitäjät kiitää. On oltava ensimmäisenä paikalla, vaikka varsinainen paikka ei olisi vielä selvillä. Täytyy sanoa jotakin ensimmäisenä ja tyhjentää kuvallisesti tai kehollisesti jotakin, aina ensimmäisenä ja julistautua olemattoman paikan yliolioksi, sen paikan missä kaikki tapahtuu, meidän maailmamme, meidän paikkamme maailmassanne. Vaikka meitä tuskin enää on, kärpäsen jätöksen pikkuserkkuja, sisäsiittoisia kalmoja kaikki. 

***

Keittiössä soi joku biisi. Vähän ärsyttävä. Alan hetkutella ja saan toisen nilkkani pyörtymään ja toisen naksumaan letkeästi slow-mode-siilinjärvi-loungen tahtiin. Keittiössä istuu kolme nuorta miestä. Äsken ruhoni pompahti puoli senttiä levitoimaan, kun vintillä suoraan yläpuolellani rojahti jotakin lattiaan. Kävin kysymässä että ruumistako te hävitätte, mutta ei se ollut ruumis, se oli puutarhapöytä, se iso, jonka ääressä olen juonut paljon kahvia ja poltellut, silittänyt kissaa, lukenut ja leikkauttanut samalla hiukseni. Ruumis sekin, puun ruumis, pilkottu ja koottu, kiepautettu käteväksi, jonka äärellä istua, jonka ohi kulkea, joka kiertää. Toisaalla nuoret miehet tekevät oikeaa ruumista, sellaista joka löytyy jostakin raksan uumenista, näkyvältä paikalta, mutta on silti kierrettävissä ja ohikuljettavissa. Lapsi vielä, ei mikään nuori mies. Ja maailma jatkaa, täydentää somepäivitystään ja kuuset tuikkivat valosaastetta, piparitaikinat leimuavat revontulina keittiön nurkissa. Mistä alkoi tämä väsymys? Haluttomuus valvoa.

***

On luksusta unohtaa ja palata, on luksusta olla kaikin puolin yhdentekevä ja yksin. Uudet sanat kuin rukoukset ja taivaspaikan takaavat mantrat, omaehtoinen karanteeni. On luksusta maleksia terveysaseman kupeeseen rakennetun parakkikylän liepeillä ja odottaa vuoroaan. Olkaa hyvä, tulkaa ikkunaan, nenä edellä, 14:35.

***

Synkkyys sisälläni kujeilee. Stressikin on rukoilua, kuin almu köyhälle, jonka ottaa unen päästä kiinni eikä päästä irti, vaikka vihdoinkin olisin valmis nukahtamaan. Katossa on varjojen paratiisi, kaavoitusalue, jossa ne mittailevat toisiaan kuin mitkä tahansa viivat, kieli solussa jokaisen nurkan kohdalla, kaikki yhdeksänkymmentä astetta kaavoitettua painajaista ja kuolemaa. Koleasta sinertävät kohtuuttomat toukat, ajattelun esiasteet ja runot.

***

Vittu näitä tähtiä. Rakastan lyödä tähtiä, tähän väliin, tähti. Vuosikymmenet elin ilman niitä. Millaisia ovat itsepystytetyt vuoret, näkymättömiä, läpinkyviä ja läpipääsemättömiä. Lävitsepääsemättömiä, kyllä, laitan tähän lävitsepääsemättömiä, se on hien osana.

***

Vuosina 1992 – 2018 välillä selkärangattomista lajeista sai EU:n suojelurahaa vain 0,06 prosenttia. Ollapa susi uhanalaisten nilviäisten joukossa.

Hymypoika ja hymytyttö pitävät suunsa supussa, ovat aina ystävällisiä ja auttavaisia. Eivätpä olisi. Viimeiseen ikenen irveeseen asti ovat kuitenkin. Jos et hymyile, et saavuta koskaan tätä ikuisesti kipsiin valettua lapsenvirnettä. Hymyile, viittaa, niiaa, pyyhi taulu puhtaaksi.

Pyyhi pois, ihmisen rakkaus karvaturreihin ja kauniisiin lapsiin. Pelasta rumat ja ne jotka eivät uskalla hymyillä ja ne, joiden vaatteissa on aina reikiä, ne joiden hymy on jähmettynyt valvottujen öitten katveeseen, juopuneen kirveenvarren vieressä kyyhöttäessä, telttakylässä meripelastettuna pakolaiskertymään. Pelasta ne jotka eivät saa sanaa suustaan ja pyyhi pois ne, jotka sanoittavat iltapäivälehtien selvitymistarinoita, sankarimyyttiin seonneet multisuorittajat, kolmea tutkintoa työstävät erityisasiantuntijat, jotka työssään kohtaavat vain merkittäviä esteitä, joista selviävät kuin gasellit 110 metrin aidoista, sulavasti ja ennen muita, hipaisemattakaan aitaa. Ensimmäisenä maalissa, ensimmäisenä maailmassa neuvomassa niitä joita eivät osaa onnistua oikein. Pyyhi pois itkunsekaiset somepäivitykset ja limaiset tarinat toivosta. Pyyhi pois valokuvat tyhjistä kaduista ja artikkelit siitä miten olet aina tehnyt kaiken väärin. Et koskaan mitään oikein, et edes vessapaperirullaa (nyt kun sinulla on niitä maailmanlopun jälkeiselle ajalle varttuna ainakin yhdeksän, kuin kissalla henkiä) osaa laittaa sellaiseen telineeseen johon pitäisi, niin kuin pitäisi. Pelasta ne jotka hukkuivat ja joiden inhimillisyydestä ei Pirukaan ota selvää.

***

Eristäytyminen ja yksinäisyys voivat olla pitkään odotettu voitto. Kaiken läheisyys ahdistaa, kemikaalein kyllästetyt oranssinaamaiset naiset, revenneissä pillihousuissa ja axessa keekoilevat miehet, kaikki me sukupuolettomat ja sukupuoliset, monineuvoiset haisevat ihmisklöntit. Rakkaat ihmiset. Samaa lihaisaa muovaluvahaa.

***

Joka vuosi tulee jokin uusi eläin, sammakko ja pöllö ja nyt lepakko ja viime yönä tuli oravan pääkallo. Ennen pääkalloa, keskiyön kainaloon tuli taas puhelu, yöpymissaaren poukamasta, oravan pääkallon vierestä. Minun piti lukea ääneen sitä mitä olin kirjoittamassa. Sillä ei ollut mitään rytmiä, mutta korjasin sitä lukiessani ja yhtäkkiä minulla on käsissäni jotakin sellaista, mitä haluan itsekin lukea. Vesi ja etäisyys soivat kuin Syvä joki ja yö on hyytävän hellä. Ei haittaisi, vaikka ruumiita pulpahtelisi pintaan.

mainos

***

Yön viimeisen ja aamun ensimmäisen auton välissä lapsi tulee hiljaa kotiin, puhuu kissalle ja tyhjentää kaapista nuudelit. Sen kengät ovat niin puhtaat, kalliit pehmeät nahkaiset, kalliimmat kuin yhdetkään omani. Kulahtaneet maiharini kyyristyvät eteisessä, kuin nöyrät alamaiset ja maatyöläiset, noiden himmeästi hohtavien jalkineiden vieressä. 

Lapsi on nuori, kahdeksantoista ja hehkuu voimaa ja virkeyttä, se on tullut kuun kanssa yhtä matkaa ja sen silmät ovat kirkkaat kun se taas lähtee. Minä olen kahdeksantoista kertaa kahdeksantoista, enkä lähde tästä mihinkään ennen kuolemaa, en mihinkään uuteen, en mihinkään silmät kirkkaina, viideltä aamuyöstä, eikä kuu odota minua ovella.

***

Ajattelen kuvataideluokan mustaa muovilaatikkoa. Se on konkreettinen musta aukko, joka nielee kyniä ja piirtimiä. Se on raja pimeyden ja valon välillä. Nautin kun voin huutaa lapsille, että muistakaa heittää kaikki lyijykynät mustaan aukkoon! Ja vielä enemmän nautin siitä, kun lapset tulevat luo, nihkeä kumi pienellä kämmenellä ja kysyvät ujosti, että laitetaanko tämäkin? 
Sinne vaan! Kaikki mustaan aukkoon!

***

Ajattelen hyperobjekteja ja Timothy Mortonia. Kuuntelin pätkän hänen luentoaan, jossa jokainen lause alkaa imagine-sanalla. Se on lainaus John Lennonilta. Lennonin Imagine on niin tuttu, että se alkaa soida päässä, mutta niin alkaa soida myös Mortonin ääni: Imagine your hand disappearing around the corner into the future. Se puuroutuu ajatuksissani ja unohdan kuunnella ja kääntää.

***

En vielä ole täysin ymmärtänyt, kuinka mehevä ajankohta ihmisyydelle tämä hetki on. Miten se vertautuu kuviin ja lehtiin joita olen jo useamman viikon lukenut, asioihin joita pyörittelen päässäni. Sisällä melkein läikähtelee, suorastaan hölskyy halu eristäytyä. Pidän tästä ajasta, siitä miten se tekee turraksi.

***

Koronaleipä:
Jotain 8 dl jotain jauhoja, kuivattuja suppilovahveroita, puurohiutaleita, pellavansiemeniä ja leseitä tms. mitä kaapista löytyy.
Oho, täällä on jotkut myslinjämät.
n. 3 dl kaurahiutaleita

n. 4 – 5 dl vettä. Ja kaurakerman loppuliru.

Loraus öljyä tai muuta vastaavaa.
Suolaa ja sokeria tai toista.

Ehkä vähän lisää suppilovahveroita jauheena.
Pussillinen kuivahiivaa.
Ai niin! Oliiveja.
Olisipa ollut nokkosta.

Sekoita kaikki mössöksi. Kaada uunipellille. Kohota puolisen tuntia.
Sivele vedellä ja ripottele päälle:
Kaurahiutaleita.
Ai niin tää mantelirouhe.
Kuinka kauan unikonsiemenet oikein säilyy?
Lisää pellavansiemeniä. Nämä ovat todella riittoisia.
Paahdettua sipulirouhetta.
225°C n. 20-25 min.
Siivuta pizzaleikkurilla.

***

5 kuollutta. 

Kommentoi Facebookissa