Lukuaika: 3 minuuttia

Helle

Helteellä tämä pikkukaupunki muljahtelee sijoiltaan kuin kangastus erämaassa. Ympäröivät vedet polvistuvat maanrajaan, nuoleskelevat janoisina hiekkaa ja hylättyjä mehutetroja. Koivukujan molemmin puolin on käytännöllinen ja viivoittimella vedetty pääkatu, jota pitkin rekat ja amisviiksiset kulkevat etelään ja pohjoiseen. Joskus joku pysähtyy ja vetää toista turpiin. Kesäyössä pareittain harhailevat mustat silmät ja purkautuneet verisuonet. Ylimääräiset sydämet kuin kuumatahtiset loiset havahtuvat, läpät tikittävät kuin aikapommit.

Aaamuyöstä ruoho kellastuu paljaiden jalkojen alle ja helteen paisuttamat ovet leikkaavat kiinni, punanahat hiipivät sisälle taloihin, puolipuhtaisiin ja kosteisiin lakanoihin, karistavat sääsket iholta ja ja valvovat hiestä vettyneinä auringonlaskut ja nousut. Väsähtänyt sadekuuro kastelee pihakeinun pikkumaton ja aamulla se täytyy ravistella hereille. Auringonkukka yökkäilee kastepisaroita. Yhdeksän nuppua, joista yksi on jo kukka. Lasken nuput uudelleen aina aamuisin. Toivoisin että niitä olisi kymmenen, tai olisi ollut kahdeksan. Kukan sisällä neljä pisaraa, joista nuolaisen yhden pois. Ei se aamukastetta ole. Kukka puskee öljyä, se takertuu kieleen ja kihelmöi pitkään.

Aina rajalla, aina ilmansuunnan armoilla, puut, pensaat, muurahaiskeot. Aina jonkin puolella, valon tai varjon, orientin tai oksidentin. Ihmisen sisällä elostelee levälauttoja ja sienikasvustoja, yhä vaan, jaettua biologiaa naapurin orvokin kanssa, tai lehtikuusen, valaan ja keskenkasvuisen kurpitsan. Hellepäivien ratoksi voi tunnistaa lajeja. Niitä ovat ihminen, isopihtihäntä, tuoksuvatukka, rikkalutukka, niittynätkelmä, isopirkko, litteämäihiäinen, juovatarhakoi, siili, havunnaulanen ja raksaäijä.

mainos

Aina rajalla, heräämäisillään, tekemäisillään ja muistamaisillaan. Kesän rytmi vaihtelee. Lumen syvyys juhannustansseissa ja niitä ennen, villasukkia kaksi paria tai ei mitään sittenkään, puolialaston ja puolipilvinen järvenselkä ja sen tarinat, kalajutut ja uppotukit, pohjaongella tästä saa kaksikiloisia ahvenia tai ei sittenkään mitään. Ainakin yhdeksän hukkunutta ja auringonkukan nuppua. 

Joku lukee läpi yön iltasatuja ja minä vain nukun. Paitsi vihaisten nuorten miesten kohdalla joskus haukottelen. Päivisin olen utua. Yhtenä päivänä juustonpala ei enää osu suuhun. Käsi lähtee omille teilleen, ei tiedä mitä tehdä haarukalla. Salaatin seasta kieli muodostaa saatanan. Sen tunnistaa kiroukseksi etäisesti, lähinnä rytmistä. Tätä se teettää, kun antaa lihanhimolle vallan. Nuolaisen sormea ja kerään kostean etusormeni avulla juustonmurusia shortseistani. Sitten pyyhin suuni ja juustonrippeet takaisin shortseihin ja vähän yli, reisille. Alkaa tuntua siltä, että ihmisten maailma on pelkkä paahteinen kangastus. Jossakin tien toisella puolella väräjää raksaäijä ja pyytää lajitovereita kahville. Harakat keikkuvat koivunoksilla ja vittuilevat. Iltaa kohti viritettyjen mopojen äänet muuttuvat kiimaisiksi ja aamuyöstä joku ajaa katkeamatonta ympyrää, eikä laukeamista tapahdu. Junat kolistavat ja hakkaavat, puoli kahdelta ja kahdelta ja vielä myöhemmin se joka ei aina tule, mutta kolisee enemmän kuin muut. Ne ovat määrätietoisia ja arvattavia, virkamiehiä joiden kolinaan voi nukahtaa.

En ehdi ajatella ihmisiä. En ymmärrä ihmisiä, en pidä ihmisistä, en kaipaa ihmisiä. Lapsen kanssa keskustelemisesta nautin, muistoista ja varsinkin siitä mitä lapsi ei muista. Ikuista rahojen laskemista, pelkoa siitä mitä syödä seuraavalla viikolla ja kauhua lähestyvien vuodenaikojen kausivaatekatalogien edessä. Pitkiä pimeitä öitä joista selvisi itkulla tai erilaisilla lääkkeillä. Lapsi muistaa hämärästi kesän saaressa ja kalasaaliin ja minä muistan vielä aiemman kesän saaressa, kun rakensimme kävyistä ja kepeistä kaupunkeja. Sitten lapsi käpertyi kerälle hiekalle aurinkoon ja aika pysähtyi. Ja vähän myöhemmin pullopostit, viimeinen juna Barcelonasta Arenykseen, torakan viereen nukkumaan. Eikä lapsi koskaan tiennyt jäävänsä jostakin paitsi.

Monet omat kuvitelmat ovat turhia, käsitys maailmasta tasapainoton ja vääristynyt eikä palautusoikeutta ole. Onneksi joskus kaikki se aika joka on mennyt hukkaan itsensä kanssa taistellessa, onkin ajan simpukan sisällä hautunut helmi. Nyt se kiiltellee tässä kahvilasin kyljessä.  Koivu alkoi juuri siementää. Tässä kohtaa aika tekee mutkan, taittuu, liikennevalot vilkkuvat oranssia. Helle on ohi.

Kommentoi Facebookissa