Vahva valtiojohtaja vai kevyen demokratian loppu

Tunnistaja

Kirjoittajana media-alaa opiskeleva sekä ilmastoahdistustakin kokeva kyltymätön maailman tarkkailija. Telluksemme on mullin mallin. Korona jyllää eikä ilmastokriisikään anna armoa. Tunnistaja -blogissa pohditaan ihmisen kykeneväisyyttä muutokseen kurkistamalla demokratian työkalupakkiin. Ensimmäinen askel on tunnistaa, että emme itsekkyytemme lävitse kykene hyväntahtoisuudella maailmaamme ympäristökatastrofilta pelastamaan. Miten demokratiaa kehittämällä luomme järjestelmän toimintamme muuttamiseksi suoranaisen pakon edessä…

Aivan niin arvoisa lukija, kuulit oikein. Tässä koronakriisin ytimessä, eristyksissä neljän seinän sisällä minulla on aikaa miettiä myös muita kriisejämme tällä pallolla, jotka eivät ole suinkaan hävinneet pandemian tieltä. Tähän pohdintaan toimi innoittajana, myös vastikään edesmennyt järkähtämätön luonnon puolestapuhuja Pentti Linkola.

Lienen kuuluvani siihen sukupolveen jolle Linkolan ajatukset luonnosta ja sen arvosta eivät ole ehkä niin tuttuja. Mutta kuunneltuani erään hänestä tehdyn haastattelun olin vakuuttunut siitä, että jotain olennaista hän on tästä kaikesta ymmärtänyt. Erityisesti mieleeni jäivät ajatukset siitä, miten länsimainen demokratiamme ja valinnanvapautemme on suoranainen este ympäristön täystuhon estämisen kannalta. Eli toisin sanoen, luotamme vapaaehtoisuuteen ja ihmisten hyväntahtoisuuteen globaalien kriisien hoidossa. Varmasti liikaakin. Miksi kukaan ei puhu määräyksistä ja rajoituksista? Aivan, niissä on negatiivinen ja totinen kaiku, mutta eikös nimenomaan vakava tilanne vaadi “vakavampia” ja järeämpiä toimia.

Ihmisen on hyvin vaikeaa luopua siitä, mihin hän on tottunut. Se on turvallista, helppoa ja ennakoitavaa. Olemme tottuneet siihen, että saamme valita lähtevämme Los Angelesiin tai Teneriffalle viettämään vapaa-aikaamme tuntikausia kestävän lentomatkan päähän. Olemme tottuneet siihen, että lahtaamme muiden lajien edustajia teurastamojen seinien ja voikukkapeltoisten pakkausetikettien takana, josta ainoana todisteena meille toimii valmis lopputuote, josta elävän yksilön kokeman kärsimyksen havaitseminen on tehty lähestulkoon mahdottomaksi.

Demokratiamme perustuu siihen, että meillä on vaihtoehtoja, joista saamme, itse vapaasti valita mieleisemme. Haastattelussa johon aiemmin viittasin Pentti Linkola myös kertoi pitävänsä toimivana järjestelmänä esimerkiksi Pohjois-Korean kaltaista vahvan johtajan ohjastamaa valtiota. Siellä asioita tapahtuu eikä päätöksenteko jumiudu poliittiseen vääntöön lillukanvarsista. En ole varma, yhdynkö Linkolan ajatuksiin vahvan valtiojohtajan merkityksestä kriisien ratkomisessa, mutta on selvää, että vapaaehtoisuuden ajat ovat nyt ohi. Emme voi karsia itsestämme sitä mukavuudenhaluisuutta ja suoranaista itsekkyyttä johon olemme tottuneet vapaassa demokratiassa viitaten samalla kintaalla maailmamme tämänhetkiselle tilalle. Päinvastoin, nyt jos koskaan tarvitaan niitä järeitä rajoituksia globaalisti. Tarvitsemme kollektiivisen ymmärryksen siitä, että ilmastokriisissä ei mennä meidän mukavuudenhalumme vaan luonnon tarpeiden mukaan. Luonto ei tarvitse meitä, mutta me tarvitsemme luontoa. As simple as that.
Myös iällä näkyy olevan merkitystä sen kannalta, millä tavoin tähän vapaaehtoisuuteen kulloinkin suhtaudumme. Nuorten sukupolvien edustajien täyttäessä banderolleineen eduskuntatalon portaat, löytyy jo seuraavan kulman takaa joku varttuneemman väen edustaja joka myöntää nautiskelevansa sisäfilepihviä jatkossakin ja tuhahtaen toteaa ruotsalaisen Greta Thunbergin aloittaman koululakkoiluilmiön silkaksi ylireagoinniksi.

Kuten korona on meille nyt näyttänyt, vasta pakon edessä muutamme käyttäytymistämme. Niin kauan kuin ikävät asiat eivät kosketa meitä, olemme kuin niitä ei olisikaan. Uutisointi kaukomaiden kriiseistä ei lopulta kykene tunkeutumaan empatiavarastojemme uumeniin. Sitä kutsutaan turtumiseksi. Se on luonnollista, mutta sitäkin harmillisempaa. Sellaisia me olemme.

Niinhän sitä sanotaan, että istuminen tappaa. Niin kyllä tappaa ilmastonmuutoskin jos emme saa nopeutettua päätöksiämme ja kovennettua rajoituksiamme. Kenenkään meistä ei tulisi odottaa ilmastokriisin torjunnassa kevyitä keinoja. Meidänhän nimenomaan pitäisi antaa tukemme vaaleissa valitsemillemme päättäjille toteamalla, että tehkää juuri niitä oikeita eli rajuja päätöksiä ja rajoituksia, kyllä me lopulta selviydymme ja sopeudumme. Valinnanvapaus toimii myös toiseen suuntaan. Yksilöiden vapaaehtoisia, mutta fiksuja ja kestäviä ratkaisuja.

Kun myönnämme itsekkyytemme ja ainaisen tarpeemme hyvinvointiin itsellemme ja muille, olemme perimmäisten asioiden alkulähteellä. Halu selviytyä ja jäädä henkiin on lopulta kaiken toimintamme pohjalla. Ja kappas, siitähän ilmastokriisissäkin on lopulta kyse. Valitsemmeko selviytymisen ja sopeutumisen vai lajimme kuihtumisen silkan välinpitämättömyyden ja mukavuudenhalun takia. Kuten korona on meille näyttänyt, pikaiset ja käytännön toimiin johtavat päätökset paitsi kolhivat ihmiskuntaamme, mutta vievät siinä samalla muutosta toivottuun suuntaan. Lienee syytä myös muistuttaa, että olemme melko sopeutuvainen laji jos todella päädymme selviytymään tästä kaikesta.  On päätösten aika…

Kommentoi Facebookissa
Avatar
  • 30.4.2020