Rakas Mary

Tyttö yli laidan

Blogia kirjoittaa keski-ikäinen nainen, joka purkaa henkilökohtaista elämään ja ihmiseen kohdistuvaa traumaperäistä ristiriitaviettiään.

Kivoja juttuja 2019. Lapset piirsivät liitutaulun täyteen känsiä.

Rakas Mary

Lupasin vielä ennen vuodenvaihdetta kirjoittaa sinulle, kun valitit vajareitasi Tytön suhteen. Tulee vähän kiire, koska melkein heti lupaukseni jälkeen jätin siirtämättä tuon kirjoituspöydän ja nukahdin useamman tunnin päiväunille. Kirjoituspöytä on yhä siirtämättä, mutta se on niin vaikeassa kohtaa (puolimatkassa) nyt, että se varmasti siirtyy ennen kesää. Ehkä jo ennen juhannusta. Pitäiskö luvata että se siirtyy, eikä vain olettaa?

Kun uusi vuosi lähestyy, ihmiset kiipeilevät facebook-seinillään ja kertaavat mennyttä, vuoden huippuhetkiä ja aallonpohjia. Jotkut kiteyttävät kymmenen ja kaksikymmentä vuotta. Katsovat tammikuun pimeään tunneliin ja näkevät siellä valoa. Lupailevat kaikenlaista, itselleen ja toisilleen, että nyt kaikki muuttuu ja näen jo kakskytluvun kipunoitsevan tunnelin päässä. Minäkin lupasin jo vuosia sitten ja vuosittain kaikenlaista. Tein kuukausikaupalla listoja ja suunnitelmia. Olet varmaan lukenutkin osan lupauksistani. Aika pitkään olen pitänyt turpani kiinni ja luvannut enintään olla lupaamatta. Pitäisikö siis luvata?   

En tiedä kerroinko siitä, kuinka aloin jokin aika sitten hoitaa stressiä ja väsymystä illuusioäänillä. Luin Hesarista tosi kiinnostavan artikkelin. Työnsin heti napit korviin, upotin ne aivoihin asti. Tein sitä yökaudet ja menin ihan sekaisin. Näin näkyjä.  Lopulta kirjoituksenikin muuttui tunnistamattomiksi sanajoukoiksi. Se ei enää ollut hauskaa tai kiinnostavaa. Se pelotti. Nyt näyttää siltä, että tilanne on vihdoinkin korjaantunut, mutta minulla on yhä sellainen olo, että monta viikkoa marras- ja joulukuuta kuluivat kuin sarjaputki laadutonta sci-fiä. Hienot tehosteet mutta höttöinen sisältö. Katsoin sitä kiltisti seitsemän tuotantokautta putkeen, koska maksoin suoratoistopalvelusta. Sellainen Kellopeliappelsiini-tyyppinen elämänratkaisu. 

En jaksa katsoa taaksepäin näitä tämän vuoden kirjoituksia. Niissä on paljon mätää, paljon  minusta irronnutta turhanpäiväisyyden sakkaa. Puolustin itseäni aamulla, sanomalla että olen kirjoittanut niin paljon muuta. Tarkistin tulorekisteristä yhdeksän palkanmaksajaa tälle vuodelle. Siellä on YLE, SKS, Kritiikin uutiset ja Savon Media. Ja kaikki muu. Eikö näytäkin hyvältä! Pitäiskö olla tyytyväinen itseensä ja luvata, että se tammikuuhun johtavan tunnelin päässä häämöttävä valo tuplaa palkanmaksajien määrän. Mikä on tarpeeksi ja miksi? Jos tämän vuoden saldoa vertaa kymmenen vuoden takaiseen, niin se näyttää oikein hyvältä. En tiedä voiko tilanteita verrata. Usein minusta tuntuu, että teen nyt asioita jotka olivat ajankohtaisia 20-30 vuotta sitten.

Onko elämä siis valunut hukkaan? 30 vuotta sitten viiltelin sormeni haavoille säännöllisesti ja maalasin tauluja. Se sattui. Halusin tuntea sen fyysisen kivun, tärpätin, pellavaöljyn ja veristen viiltojen yhteisvaikutuksen. Lopulta vedin överit viinaa ja lääkkeitä ja heräsin illan mittaan hetkittäin, vain nähdäkseni olevani pakkopaidassa. Pelastusoperaation jälkeen minulta kysyttiin sairaalassa, haluaisinko vähän levätä jossakin? En halunnut. Nyt haluaisin, mutta elämäntuska on jäsentyneempää, keittelen vain kahvit ja katselen taivasta. Katselen sisäistä taivasta, jonka pimeydestä on kehittynyt pehmytkudosta, ihmisyyden alkulihaa. Pitäisikö surra, että tekee asioita siinä järjestyksessä kuin tekee?

Ehkä se on tämä ikä. Moni asia muuttuu latteaksi ja turhanpäiväiseksi, kommunikonti supistuu ja kyky kiinnostua teknisistä laitteiteista häviää. Avaruusmatkailu tuntuu yhdentekevältä kun aamuisin raahautuu polvet paukkuen vessaan, eikä aikaa jää pohtia perseimplantteja tai magneettisia irtoripsiä, saati mitään vitun mindfullnesia. Joskus olen kateellinen heille, jotka eivät vielä tiedä mitä keholle ja mielelle vääjäämättä tapahtuu, kun elämä etenee. Mutta se on osittain elämän tarkoitus, olla kokematon, kunnes jossakin vaiheessa on taas vähän vähemmän kokematon. Eikä sen vääjäämättömyyden edessä ehkä tarvitse kokea häpeää ja surua. Tai tehdä lupauksia.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Eräs viisas nainen sanoi minulle kerran (siitäkin on jo ainakin kuusi vuotta), että nauti keski-iästäsi, hormonien sekamelskasta ja kaikesta paskasta, koska sen jälkeen kaikki on ihanaa. Voi olla. En ole vielä ohittanut sekamelskaa, paskanhajuista päivät ja yöt jatkuvaa hikoilua ja unettomuutta, seksuaalista haluttomuutta (yökkäilyyn asti) ja käpertymistä hetkittäisiin nivelkipuihin. Välillä tuntuu, etten ole nainen enää ollenkaan. Ensin se tuntui jotenkin pahalta. Vaikka olenkin usein kailottanut ihmisyyden perään, olen vanhasta tottumuksesta ollut myös nainen. En ole voimaantunut elämänsä kunnossa oleva keski-ikäinen, enkä yritäkään olla. Vahvan ja aikaansaavan naisen muotti naurattaa. Näillä resursseilla!? Pitäkää tunkkinne saatana. 

Onneksi minulla on sinunkaltaisiasi elämysmittareita. On oikeasti liian pitkä aika siitä kun viimeksi nähtiin. Minulle tulee lämmin (no niinpä tietenkin, vaihdevuosioire, muttei pelkästään) kun ajattelen sitä, miten me onnistuimme kohtaamaan toisemme. Ensin blogit, sitten se episodi baaritiskillä ja vielä se paskaputkeksi osoittautunut rakkaustarinani siinä runkona. Miten ihminen voi olla niin tyhmä ja arvostaa itseään niin vähän? Säärikarvat, kolmisenttiset ainakin, nousee pystyyn liehumaan kuin vauvamustekalan lonkerot, kun ajattelen sitä. Mutta sillä ei ole mitään väliä, kun samalla löysin sinut. Olet rakas. Elämä on rakas. 

Vuodenvaihteen deadline ei ole vielä lähelläkään ja sain tuskin aamukahvini juotua, mutta olen varma, että jääkaapissa on yksi olut. Korkkaan sen nyt, suoristan villasukat ja rykäisen. Kohotan meille maljan. En lupaa mitään.  

Kommentoi Facebookissa
Sari Hakala