Bamberg & Lindberg: MASK-ulinities

MASK-ulinities: Lihaisia patsaita ja muikea marsalkka

Huhtikuussa vuonna 2018 Mannerheim soitti yöllä ovikelloani. En tiedä miten se pääsi rappuun. Se oli kohtelias ja kysyi olisiko minulla lainata viisi euroa bussilippuun. Ajattelin hevosta. Että voi hyvä mies, missä sun hevonen on? Annoin sille vitosen ja se kiitti ja lähti sapeleineen marssimaan alas portaita. Aloin miettiä, että tässä on nyt kyllä niin ainutlaatuinen tilanne käsillä, että enhän minä voi antaa sen tuosta noin vaan mennä. Vähänkö vitutti, että heräsin juuri siinä kohtaa, kun olisin tarjonnut Mannerheimille aamukahvit.”

Keväällä 2018 uneksin Mannerheimista. Uni palaa elävästi mieleeni nyt, kun sen näkemisestä on jo vuosi. Se assosioituu Galleria Ars Liberassa esillä oleviin Carl Sebastian Lindbergin muokattuihin valokuviin sarjasta Omakuva Mannerheimina. Sarja on vuodelta 2017 ja taiteilija on korvannut historiallisissa kuvissa esiintyvän Marsalkka Mannerheimin kasvot omillaan. Lindbergin omakuvien kanssa vuorottelevat Kenneth Bambergin muotokuvat patsaista ja nukeista, sarjasta Re-Animator.

Lindbergin kuvankäsittely on suoraviivaista. Taiteilijan irtileikattu pää keikkuu Mannerheimin harteilla, historiallisten tapahtumien keskiössä: Hitler vierailee Mannerheimin syntymäpäivillä. Mannerheim Göringin seurassa.

Mannerheimin muotokuvat ovat tuttuja ja ikonisia. Sellaisia jossa tiukkailmeinen marsalkka pönöttää suoraselkäisenä sotapäällikkönä ja valtiomiehenä milloin missäkin, silmät sirrillään ja kulmat rutussa. Ilme on tuttu jo alakoulun historiantunneilta. Marsalkan seurassa esiintyy muita samanlaisia univormuihin tärkättyjä miehiä. Lindbergin kasvot taas ovat hymyilevät ja lempeät. Ilme on ilkikurinen ja leikkisä. Sama ilme toistuu kaikissa kuvissa, vain pää on välillä enemmän tai vähemmän kallellaan. Se tekee asetelmista koomisia, lähes meemimäisiä. Lindberg on valinnut kuvansa ja kuvankäsittelyn laadun niin, etteivät ne suoranaisesti erehdytä ketään luulemaan kuvia alkuperäisiksi.

Historiallisten hetkien ja henkilöiden eliminoimisessa valokuvista ei ole mitään uutta. Josif Stalinin harjoitti menestyksekkäästi ja vainoharhaisesti puhdistuksiaan itänaapurissamme 30-luvun loppupuolella. Yksi puhdistusten ideanikkareista, komissaari Nikolai Ježov, tallentui filmille Isä Aurinkoisen kanssa Moskovan kanavarannalla käyskennellessään. Sittemmin Ježov pääsi itsekin hengestään ja pyyhkäistiin sen jälkeen myös valokuvasta. Meille jälkipolville kuvapari on muistutus historiankirjoituksen selektiivisyydestä. Muisti on valikoivaa ja fiktio ja fakta kamppailevat näkyvyydestä. Fabuloinnin määrä on vakio. Tavallaan Lindbergin luomat omakuvat ovat mitä parhainta historiankirjoitusta. Kuvissa kietoutuvat toisiinsa tosi ja epätosi. Roolileikissä Mannerheim muuttuu Lindbergiksi ja Lindberg Mannerheimiksi. Jospa näissä kuvista onkin nähtävissä jotakin yleisempää ihmisyydestä ja sukupolvien takaisten taakkojen kantamisesta? Miehuuden ja miehekkyyden painolastista, jonka isät pojilleen siirtävät ja jota pojat kantavat kunnes kippaavat taas omien lastensa harteille. Sodat ja traumat, hiljaisuus ja sanoittamattomat tunteet.

Tänä päivänä miehen rooli on väljempi. Esi-isien ja -äitien perintötraumojakin voi yrittää käsitellä ja himmentää. Niitä ei kuitenkaan voi täysin pyyhkiä pois. Niistä jää jälki samalla tavalla kuin pyyhekumista, vaikka tarkoitus olisikin pyyhkiä jotakin näkymättömiin. Alkuperäinenkin kuva säilyy, muuttuneena ehkä, mutta säilyy silti. Lindberg ei pyyhi mitään pois. Kuvien tuttuus estää sen. Korni kuvankäsittely ja Lindbergin oma muikea ilme saavat ainakin minut naureskelemaan hyväntahtoisesti.

Kenneth Bambergin valokuvissa esiintyy vaurioituneita patsaita ja nukkeja. Bamberg lainaa mutkattomasti oman lihansa näille elottomille objekteille, olemalla itse läsnä kaikissa kuvissa. Yhdeltä patsaalta puuttuu nenä. Tai on puuttunut, sillä Bambergin sormet paikkaa puutosta. Ajattelen pakonomaisesti Nikolai Gogolin novellia Nenä. Siinä päähenkilön nenä lähtee omille teilleen. Absurdissa seikkailussa nenä mm. kääntää selkänsä. Se on aina huvittanut minua suuresti.

Bamberg on valokuvissaan täydentävä palanen, juuri siinä kohtaa missä tarvitaan. Sulautuminen muotokuvaan käy hienostuneesti ja ylevästikin, hauskan ja nokkelan ohella. Bamberg on aiemminkin valokuvissaan onnistunut esittelemään miehiä erilaisissa kulttuuriympäristöissä ja rooleissa varsin avoimesti ja paljaasti. Ja aina kunnioittaen kuvattavaansa.

Vasta myöhemmin luen, että Re-Animator -kuvasarjan lähtäkohta on samanniminen kauhuelokuva. Ei voi olla. Bambergin muotokuvat näyttäytyvät itselleni lihan ja veistotaiteen piiloleikkinä ja palapelinä. Niistä voi kaivaa syvempiä merkityksiä niin paljon kuin itse kutakin huvittaa, hienovireisestä häivyttämisen estetiikasta aggressiivisen lihansilpomiseen asti.

Kaivan Re-Animatorin (Stuart Gordon, 1985) katsottavakseni youtubesta. Olen utelias näkemään millainen on lähtökohta leikkisälle teossarjalle. Pimeässä en ole kauhun ystävä, mutta päiväsaikaan sohvan nurkassa hörähtelen miehekkäästi ääneen. Elokuva sisältää paljon verta, raajoja ja irtopäitä. Kökön juonentapaisen suojissa ruumishuoneella herätään ja kuollaan tiuhaan tahtiin. Syynä on neonhohtoinen seerumi, joka herättää ihmisiä kuolleista. Annostelu menee enimmäkseen pieleen. Päärooleissa mellastavat miehet. Naisen osa on kirkua ja rakastaa. 

Muuten: Nenän alkukielinen nimi Nos on takaperin käännettynä Son, joka tarkoittaa venäjäksi unta.*

Sari Hakala on Kuopiossa asuva, näennäisen vapaa kirjoittaja ja kuvataiteilijalähtöinen kriitikko. Hakala on tinkimätön kahvinjuoja ja unohtaa usein hameen kotiin. Hän rakastaa kirjoittamista ja käy usein yöpukusillaan kaupassa.

*Esa Mäkijärvi, kiiltomato.net/nikolai-gogol-nena/

 

Kenneth Bamberg & Carl Sebastian Lindberg: MASK-ulinities

22.5-2.6.2019, Galleria Ars Libera

http://arslibera.com/galleria/

Kommentoi Facebookissa
Provinssirock 2019
Vocapeople