Anni Kinnunen: Odd Familiar

Anni Kinnusen Odd Familiar -näyttely on jo loppumaisillaan, kun saan hälytyksen Galleria Ars Liberaan. Kevätaurinko paistaa julkeana sinitaivaalta ja livahdan sisään ovenraosta, jota pitää auki harjanvarsi. Viereisellä tontilla kauhakuormaaja rouhii korttelia olemattomiin ja sen pikkuserkku katupöly tanssii tuulen mukana suoraan silmiini. Pöly tunkeutuu kaikkialle. Se laskeutuu gallerian ikkunoitten lasipinnalle ruskeaksi katteeksi ja paljastaa samalla lasia puhdistaneet lastanvedot. Ajan kerroksellisuuden vivahteineen ja tämän hetken. Kuinkakohan vanhaa tämä pöly on?

Pölyn keskellä Kinnusen teokset ovat kirkkaita ja puhtaita peilipintoja, värillä hekumoivaa kuvakarkkia. Teoksia on esillä niukasti, vuosilta 2015-2018 ja ne ovat taiteilijan residenssijaksoilta Tokiossa ja Pariisissa. Pölyä on täälläkin. Valokuvien ja stop motion -animaatioiden vakioelementtinä näyttää toimivan vehnäjauho. Vai olisiko se sittenkin maitojauhetta? Ainakin sille voi huoletta antaa haluamiaan symboliarvoja tai vain verrata sitä vallitsevaan hetkeen. Pöly on kevyttä ja leikkisää, mutta ennenkaikkea vaarallista. Katupöly sisältää raskasmetalleja eikä vehnäjauhokaan ole terveellistä, kun siitä on teollisesti eroteltu kaikki terveellinen ja ravitseva.

Kinnusen kuvissa ja stop motioneissa jauholla on runsaasti merkityksellistä läsnäoloa ja soluttautumista näkyville. Minulle se on ainakin sariinia ja siitepölyä, toisaalla myös hattaranvärikseksi tekeytynyttä savusumua. Se on ihmisen ja ympäristön kohtaamisessa jalostuvaa myrkkyä ja se sisältää toiseuden ja vaaran elementtejä. Se on myös kevyt sipaisu vierasta kulttuuria poskipäille, kuten teoksessa Feel (2017) jossa kevyt hiustenheilautus johtaa kasvoille leviävään jauhokylpyyn.

Ehkä kannattaa unohtaa kummallinen ilmaisu ”elintarvikekaupan materiaali”, jonka poimin näyttelyesittelyn lopusta ja jumittamisen sijaan keskittyä omiin puoliraukeina ilmestyviin mielikuviini. Sanat ovat pelkkiä kirjainjonoja, väkinäisesti sommiteltuja ja sojottavia häiriötekijöitä.

Näyttelyn vahvimmat teokset erottuvat kokonaisina, mykän uhkaavina ja jännitteisinä. Ne tarttuvat hetkeen ja tekevät sen komeasti ja ponnistelematta. Siksi osa teoksista vaikuttaakin ylimääräiseltä täyteaineelta. Ne kestävät yhden katselukerran, sitä seuraavan ahaa-elämyksen ja sitten kuolevat verkkokalvolta.

Olisi ilkeää puhua vain jauhoista, kun esimerkiksi Many Stories, valokuva vuodelta 2015, on täysin vehnäjauhovapaa ja pysäyttävä teos. Hattaranpunainen ja myrkyllinen savusumu nielee mustan ja valkoisen sävyissä paistattelevan suurkaupungin.

Vaaleanpunainen uhka valuu kaupungin ylle ja irstaillee omassa herkässä värikylläisyydessään. Jos minulla olisi valtaa ja tarpeeksi juonikkuutta, poistaisin kuvaa ympäröivät häiriötekijät (kolme muuta kuvaa) ja suurentaisin Many Storiesin täyttämään koko seinän ja imemään katsojalta silmät irti päästä. Katso tätä ihminen! Kauneuden ja myrkyllisyyden tuhoavaa liittoa, jollaisen luomiseen vain sinä pystyt. Sinä senkin korskea suurpeto.

Hollow (2018) herättää kaikki aistit. Olen iloinen, että olen teoksen kanssa kahden. Vaanin sen kasvotonta läsnäoloa, kuin odottaisin kohtaavani todellisen olennon lihallistumista ja kun sitä ei tapahdu, närkästyn. Onhan se tietenkin kummallista vaatia kohtaamista kuolleelta ruudulta. Eikä edes ruudulta, vaan heijastukselta seinässä. Haastaa sitä lihalliseen kohtaamiseen ja arvostella sitä sitten syvyyden puutteesta. Teoksen kasvottomuus on hypnotisoivaa: mykkää, outoa ja samalla kiehtovaa.

Kasvottomuuden kohtaaminen on hankalaa. Mietin miksi tunnistaminen on niin tärkeää? Elein, ilmein ja elimin tapahtuva lajitoverin tunnistaminen suo aina ajatuksen samuudesta. Teoksen hahmo on samalla tuttu ja täysin vieras. Sen hidastettu liike on virittynyttä ja uhkaavaa, aivan kuin se itseensä kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen nousisi täyteen mittansa, kohdistaisi näkymättömän katseensa juuri minuun ja valmistuisi…johonkin. Kamppailuun? Kättelyyn?

Peräännyn gallerian kierreportaisiin, nousen muutaman askelman, lasken siihen kynäni ja paperini, kompuroin muutaman askelman edestakaisin ja palaan sitten suosiolla teoksen luo. Ajattelen, että aina on oltava aikaa kohdata itsensä, kasvottomuutensa ja vierautensa.

Sari Hakala

 

 

Anni Kinnunen, Odd Familiar, Galleria Ars Liberassa 28.4. asti. 

http://arslibera.com/galleria/

 

 

Kommentoi Facebookissa