Teksti: Jari Tamminen

Perussuomalaisten Helsingin haarakonttori halusi ikkunaansa graffitin ja pyysi minulta apua.

Olen melko harvoin samaa mieltä persujen kanssa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että en kunnioittaisi heidän oikeuttaan omiin mielipiteisiinsä (laillisuuden rajoissa, toki).  Niin kliseiseltä kuin se saattaakin kuulostaa, olen jopa valmis rehkimään sen puolesta, että myös he saavat sanoa sanottavansa. Sitä paitsi, usein niiden sankarien avatessa sanaisen arkkunsa me kriitikot pääsemme mellastamaan kuten kävi viimeksi persunuorten ajettua miinaan.

Hiljattain persuja lähellä oleva taho otti minuun yhteyttä yllättävän avunpyynnön kanssa. Henkilö johon olen tutustunut Facebookissa ylläpitämäni Häiriköt-profiilin kautta tiedusteli, josko osaisin neuvoa hänet työtä pelkäämättömän graffitimaalarin puheille. Ohjasin kysyjän oikealle ovelle ja lopputulos Vapaan demokratian puolesta -graffiti onkin jo sitten suomalaista taidehistoriaa.

Helsingin persujen ongelmana on siis ollut se, että heidän Hämeentiellä sijaitsevan vaalitoimistonsa ikkunoita on käyty rikkomassa ja spreijaamassa. Vaikka olenkin vakaa tottelemattomuuden ja vallattoman ilakoinnin kannattaja, niin puolueen ikkunoiden rikkominen ei ole mielestäni erityisen rakentava tapa esittää kritiikkiä. Eikä ketään saisi myöskään puukottaa kirjastoissa eikä mielenosoituksissa tulisi suorittaa kaasuiskuja. Jos ollaan eri mieltä, niin tuodaan se sitten esiin eri tavoin. Sitä se sananvapaus on. Puututaan vaikka Soinin seteliselkärankaisuuteen, tai Halla-ahon raiskausfantasioihin tai Hakkaraisen rasistiseen koheltamiseen, tai jyväskyläläisen Starczewskin uskonnolliseen fundamentalismiin. Osoitetaan ne ongelmat sanoissa ja teoissa sekä niiden takana olevissa ajatuksissa.

On tietenkin totta, että toisinaan on tarve pistää ranttaliksi ja rikkoa sääntöjä. Mutta silloinkin niiden rikkominen pitäisi pystyä perustelemaan. Toimiston rikottu fönari ei sitä tee, se on vain rikottu fönari ja harvemmin kukaan on mieltään muuttanut siksi, että fönari on pistetty paskaksi – päin vastoin, se vain tukee uhriutumista. Tähän mahdollisuuteen persut ovatkin tarttuneet hanakasti.

Uhriutumiseen tarjoutuu epäilemättä pian uusi mahdollisuus, kun vasta julkistettuun graffitiin ilmaantuu lisämerkintöjä: kirkkoveneitä tai hakaristejä. Vastapainoksi uhrimielialalle on tietenkin hyvä muistuttaa, että katutaide on luonteeltaan vallatonta ja että teosten jyräämisellä on pitkät perinteet – sitä saa mitä tilaa.

Entä mitä tästä persugraffitista sitten pitäisi ajatella? Onko tämä erityisen uskottavaa persuilta? Hiphop-kulttuurin myötä graffitikulttuuri on ollut vihaisten nuorten tapa viestiä kokemistaan epäkohdista ja vallata tilaa itselleen. Taipuuko urbaania rappioromantiikkaa tihkuva taiteenmuoto uskottavasti konservatiivisia arvoja vaalivan ja rasismilla flirttailevan puolueen viestintään? Puolue ei kuitenkaan ole profiloitunut erityisen kapinalliseksi ja meidät punavihreät hunsvotitkin on moneen kertaan manattu alimpaan helvettiin.

Toisaalta, jos he katsoivat graffitin sopivaksi tavaksi viestiä, niin ehkä se kertoo enemmän graffitin valtavirtaistumisesta kuin perussuomalaisista puolueena.

Vapaan demokratian puolesta -teos asettaa myös ihan uuteen valoon taannoisen julkilausuman, jossa Perussuomalaiset tuomitsivat postmodernin tekotaiteen – puoluetoimiston graffitihan on jo lähtökohdiltaan ilmiselvää postmodernia hassuttelua. Lisäksi teoksen kuvateema – kaksi fillaritelinettä heittävää hahmoa – on nykytaiteelle ominaisesti syvällä intertekstuaalisten viittausten suossa.

Päällimmäinen viittaus on tietenkin kohua herättäneeseen valokuvaa, jossa fillaritelinettä oltiin heittämässä kultasepänliikkeen ikkunasta sisään. En pidä täysin mahdottomana etteivätkö persujen fönarin rikkoneet henkilöt olisi myöskin osallistuneet itsenäisyyspäivän miekkariin tavalla tai toisella.

Mitä tulee perussuomalaisiin ja graffiteihin laajemmin, niin tämä ei tietenkään ollut ensimmäinen kerta, kun ne kohtaavat. Esimerkiksi Henden Helsingin Hernesaareen maalaama Halla-ahon ja koiran hybridi herätti keskustelua marraskuussa.

Kun tässä kerran postmodernista tekotaiteesta puhutaan, niin Vapaan demokratian puolesta -teoksen julkistamistilaisuuden yhteydessä järjestetyssä pressitilaisuudessa kävi ilmi, että persujen toimistolla on tehty taidetta ennenkin.

Meille toimittajille esiteltiin kaksi teosta, joiden osana oli siitä viereisestä ikkunasta sisään heitettyjä kiviä ja lasinsirpaleita. Pohjana oli sitten maalaukset persujen logosta ja Suomen kartasta. Tämä hyvin arvolatautuneiden objektien käyttö osana teoksia oli vallan kiinnostavaa. Harmillisesti taiteilijaan on iskenyt joku tunkkainen kaunaisuus niitä nimetessä: toinen teos oli nimeltään Paavo ja toinen Li. Dan kuulemma oli jossain muualla. Olisi nimeämisen paremminkin voinut hoitaa, mutta ehdottoman kiinnostava avaus perussuomalaisen nykytaiteen saralla tämäkin.