Se, mistä ei saa puhua: mainokset

Teksti Häirikkö

Mitä tapahtuu, kun yleisö yrittää keskustella mainostajien kanssa? Ei siitä oikein tule mitään, me Voimassakin tiedämme sen.

Mainostajat vaikuttavat median sisältöön? No älä. Jälleen kerran aihe nousi esiin toimittaja Sanna Ukkolan kirjoitettua Ylelle siitä, kuinka maailman suurin meikkifirma L’Oréal ja Sanoma Oyj näyttävät solmineen salaisen sopimuksien. Mitään järkyttävän yllättävää tuossa huomiossa ei tietenkään ole.

Puolitoista vuotta sitten Ukkola kirjoitti edellisen kerran samasta aiheesta. Tuo kirjoitus poiki eksoottisten käänteiden kautta muun muassa sen, että yksi Anna-lehden toimittaja savustettiin vuosiloman kautta vuorotteluvapaalle (Anna ei suinkaan ole Sanoman lehti, mutta saa myös mainosrahaa L’Orealilta).

Tuolloin Julkisen sanan neuvosto nuhteli Sanoman julkaisemaa Gloriaa journalismin ja mainonnan koplaamisesta. Sanoma Magazines Finlandin toimari Clarisse Berggårdh totesi tähän, että lehtiä tehdään ”siten kuin lukija haluaa”.

Toisin sanoen JSN:n päätöksellä pyyhittiin arse. Tämä on hieman ongelmallista median uskottavuuden kannalta ja olisin toivonut hieman asiallisempaa toimintaa Sanomalta, joka kuitenkin on aika merkittävä tekijä Suomen mediamarkkinoilla.

Tietenkään kosmetiikkateollisuuden ja muotilehdistön välinen suhde ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Samankaltaisia kytkyjä löytyy vähän sieltä sun täältä: viihde- sekä autoteollisuuden suhde mediaan tulee hakematta mieleen.

Tätä yleisessä tiedossa olevaa ongelmaa ei media-ala kuitenkaan kovin aktiivisesti pidä esillä. Ovathan mainostajat meitä toimittajia ruokkiva käsi.

Onneksi ovat kuitenkin opiskelijat. Joukko Haaga-Helian opiskelijoita teki päättötyönsä liittyen tuohon edellä mainittuun caseen ja haastattelivat sitä varten L’Oréal Finlandin selektiivisen osaston (please explain, joku) johtaja Marko Kultaa.

Ukkola kertoo jutussaan, kuinka Kulta antoi haastattelun vain sillä ehdolla, että opinnäytetyön osana syntynyttä haastatteluvideota ei saa esittää koulun seinien ulkopuolella ilman L’Oréalin erillistä lupaa. Eikä sitä sitten seinien ulkopuolella olekaan esitetty.

Eivät ne Kullan kommentit edes olleet kovin dramaattisia. Hän lähinnä totesi toistuvasti, että ei kommentoi opiskelijoiden kysymyksiä.

Minulla itsellänikin on yksi kokemus kommunikaatiosta L’Oréalin kanssa, ja sekin hieman saman suuntainen. Teimme Voimaan taannoin vastamainoksen L’Oréalista, jossa viittasimme kosmetiikkateollisuuden suoraan ja välillisesti teettämiin eläinkokeisiin. Tuon vastiksen sivuhuomio oli, että kosmetiikkajätin päätös hankkia pehmoeettisyydestään ja -ekologisuudestaan tunnettu The Body Shop -ketju vaikutti sanalla sanoen kasvojenpesulta.

Mainonnassa harvemmin käsitellään yrityksen itsensä kannalta ikäviä asioita. Kuten nyt vaikka sitä, että usein periaatteessa eläinkokeista vapaa kosmetiikkateollisuuskin käyttää jatkuvasti uusia raaka-aineita, joita testataan eläimillä. Vaikka valmista huulipunaa ei kanin silmiin suditakaan, niin usein lopullinen tuote ei synny ilman testausta jossain vaiheessa prosessia. Voit ladata So’Real-vastiksen täältä: http://www.voima.fi/tiedostot/vastis2007_03.pdf

Vastamainoksen ilmestyttyä saimme toimitukseen puhelun: L’Oréalin Suomen dirika kyseli asiasta ja oli hieman eri mieltä tulkinnastamme. Keskusteltuamme aiheesta tovin puhelimessa sovimme tapaamisen. Ajatuksenani oli tietysti se, että olisi kiinnostavaa kuulla – ja julkaista – heidän näkemyksensä asiasta. Eläköön, keskustelu! Ja niin edes päin.

Seuraavana päivänä seikkailin Espoon perukoille ja vietin pari tuntia kosmetiikkafirman konttorilla. Keskustelu oli perin kiinnostavaa ja jossain vaiheessa sain varovaisen myöntymyksen siitä, että jotkut meidän näkemyksistämme saattavat pitää paikkansa jostain vinkkelistä katsottuna. Keskustelun päätteeksi toistin vielä toiveemme julkaista L’Oréalin kannanotto vastiksestamme.

Sain muistaakseni seuraavana päivänä sähköpostitse ilmoituksen, että pääkonttorilta oli tullut ehdoton kielto kommentoida asiaa millään tavoin. Ranskassa olivat kuulemma vastustaneet jo pelkää ajatusta minun – toimittajan – tapaamisesta, mutta Suomessa kuitenkin tykkäsivät, että kyllä maailmaan keskustelua mahtuu.

Tässä tietenkin piileekin se yritysten kanssa keskustelemisen ongelma. Ne ovat kuitenkin melkoisen tarkkoja julkisesta imagostaan – brändistään – eivätkä mielellään heittäydy keskusteluun, jota eivät voi kontrolloida. Mainoksien sisältöä on helppo hallita, jopa niiden näennäisen interaktiivisten mainosten.

Vallalla tuntuu olevan ajatus siitä, että ei kannata keskustella mistään skandaalista tai kritiikistä, sillä se keskustelu itse pitää aiheen pinnalla. Kun on hiljaa, isompikin kohu kuihtuu omia aikojaan. Saattaisin kuvitella, että tämä ilmiö on erityisen voimakas kansainvälisten yritysten kohdalla. Eivät ne esimerkiksi Ranskassa viitsi – tai edes pysty – pitämään itseään ajan tasalla jokaisen maailman maan mediailmapiiristä ja -kulttuurista. On helpompi ilmoittaa kaikkiin haarakonttoreihin, että olette hiljaa ettekä kommentoi mitään.

Ongelmalliseksi tämän vaikenemisen kulttuurin tekee tietysti se, että nämä samaiset firmat ovat yhteiskunnallisia toimijoita, jotka omilla tekemisillään ja lobbaamisellaan vaikuttavat paljonkin siihen, miten maa makaa ja mihin suuntaan meitä viedään. Poliitikkojen on sentään muodollisesti pakko reagoida julkisiin avauksiin, mutta miten yritykset saataisiin reagoimaan? Ehkä mainosparodiat ovat hyvä tapa hakea näitä reaktioita – lyödään sinne, missä se tuntuu – brändiin.

Julkinen keskustelu – Because We’re Worth It.

Tähän vuoropuhelun ajoittaiseen vaikeuteen ja brändin herkkyyteen toki tarttuvat myös muut kuin toimittajat. Jos suuryrityksen kanssa merkittävän keskusteluyhteyden aikaan saaminen on yksittäiselle kansalaiselle mahdotonta, on se vaikeata myös kansalaisjärjestöille. Järjestöistä ehkä näkyvimmin tämän keskusteluyhteyteen julkiseen painostamisen on keskittynyt Greenpeace. Greenpeace on viime vuosina rakentanut montakin kampanjaa, jotka ovat perustuneet mainosparodioiden käyttämiselle.

Tässä sitä lyödään oikein urakalla ja arkaan paikkaan.

Järjestön huomiosta osansa on saanut myös esimerkiksi L’Oréalin kilpailija P&G:n valmistama Head & Shoulders. Head & Shoulders -shampoo pitää sisällään palmuöljyä (jota löytyy myös L’Oréalin tuotteista), jonka tuotantoon liittyy paljon ongelmia. Sosiaalisessa mediassa levinneiden mainosparodioiden ohella greenpeacelaiset jalkautuivat Suomessakin alkuvuodesta kaduille ja kauppakeskuksiin – ja jakoivat juuri sitä shampoon tuotantoon liittyvää tietoa, jota sen valmistaja ei välttämättä olisi välittänyt kertoa.

Suomen Greenpeacen viestintäpäällikkö Juha Aromaa valottaa ystävällisesti tämän valitun strategian kulkua:

”Joskus kampanjointi voi kestää vuosikausia ja joskus keskusteluyhteyteen päästään hyvinkin nopeasti.”

Yritysten välillä on lopulta suuriakin eroja. Siinä, missä toisinaan muutoksia saadaan aikaan ripeästi, tarvitsevat jotkut toimijat hyvinkin pitkäkestoista suostuttelua.

”On valmisteltu kampanjoita, joita kukaan ei ole koskaan nähnyt. Yritys on reagoinut ennen kuin kampanjaa on edes yleisölle esitetty”, Aromaa toteaa.

Ne kampanjat, jotka nähdään julkisuudessa ovat seurausta siitä, että reaktiota ei ole tullut. L’Oréalin vastaista GP-kampanjaa emme nähneet, mutta firma ilmoitti alkuvuodesta sitoutuvansa palmuöljyn käytön lopettamiseen vuoteen 2020 mennessä. Jokainen voi arvailla, onko sinne päin oltu yhteydessä vai tuliko ilmoitus sattumalta samoihin aikoihin, kuin Head 6 Shoulder -kampanja pyöri.

Ehkä yrityspuolella olisi tosiaan hieman petrattavaa tuon viestinnän saralla. Emme me tässä pohtisi L’Oréalin viestintää, mikäli se olisi avoimempaa. Toisaalta emme myöskään pohtisi asiaa, mikäli Sanomatalossa oltaisiin hieman tarkempia esimerkiksi Glorian journalistisen linjan kestävyydestä.

Ehkä meidän vain pitää kuumottaa ihan kaikkia ja koko ajan.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä