Virpi vihertyi, suvi suivaantui

Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia helmi–maaliskuussa 2013.

Maapallon pohjoisimmat kasvillisuusvyöhykkeet ovat saaneet joitakin eteläisten naapurialueittensa piirteitä viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Vuodenaikojen välinen lämpötilaero on kaventunut sekä arktisella että boreaalisella vyöhykkeellä. Sen myötä kasvukausi on pidentynyt ja kasvillisuus on vehmastunut. Etenkin tundra on alkanut kukoistaa.

Kesä- ja talvilämpötilojen ero on pienentynyt pohjoisilla vyöhykkeillä kolmessa vuosikymmenessä siten, että se vastaa tilannetta noin 4–5 leveysastetta (eli suurin piirtein 450–550 kilometriä) etelämpänä. Vertailukohtana on siis eteläisempien alueiden tilanne sellaisena kuin se oli vuonna 1982.

Satelliittikuvista voidaan laskea kohdealueen yhteyttämisaktiivisuus (normalized difference vegetation index, NDVI), joka tarkoittaa käytännössä kasvillisuuden vihreyttä ja rehevyyttä. Nyt julkaistussa tutkimuksessa analysoitiin vuosien 1982–2011 satelliittikuvia maa-alueista, joiden sijainti on vähintään 45 astetta pohjoista leveyttä.

Niistä arktisista ja boreaalisista maa-alueista, joilla on kasvillisuutta, suunnilleen kolmasosa (laskutavasta riippuen 32-41 prosenttia) alkoi vihertää merkittävästi enemmän kuin vuonna 1982. Tilastollisesti merkittävä vihreyden väheneminen havaittiin vain alle viidellä prosentilla tutkitusta alueesta.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreys on saavuttanut tason, joka vastaa kolmen vuosikymmenen takaista tilannetta noin 6–7 leveysastetta eli jopa lähes 800 kilometriä etelämpänä.

Kun ikirouta sulaa, puut valtaavat alaa palsasuolla. Tämä palsasuo sijaitsee Venäjällä lähellä Altaita. (Kuva © Terry Callaghan, EU-Interact/Sergey Kirpotin, Tomsk State University)

Aidosti arktinen kasvillisuus on puutonta, ja arktisen vyöhykkeen viimeaikainen vehmastuminen näkyy maastossa monin paikoin pensaiden runsastumisena ja puiden ilmaantumisena sinne, missä niitä ei ole kasvanut aiemmin.

Arktinen tundra vihertyi vuosina 1982–2011 voimakkaammin kuin boreaaliset metsät. Boreaalisella vyöhykkeellä alueellinen vaihtelu oli myös selvästi suurempaa kuin arktisella vyöhykkeellä. Boreaalinen vyöhyke vihertyi Euraasiassa enemmän kuin Pohjois-Amerikassa. Boreaalisessa Pohjois-Amerikassa sikäläiset itäiset sekametsät alkoivat kukoistaa parhaiten.

Kuivuus lienee myötävaikuttanut siihen, että boreaalisen vyöhykkeen vihertyminen hiipui paikoitellen 1980-luvun jälkeen. Muita mahdollisia syitä ovat esimerkiksi metsäpalot ja hyönteistuhot.

Arktisen ja boreaalisen vyöhykkeen vihreyden (NDVI) muutokset jaksolla 1.7.1982–1.12.2011. Sinivihreillä sävyillä on merkitty alueet, joista tuli vihreämpiä kuin ennen. Ruskeilla sävyillä on merkitty alueet, jotka menettivät vihreyttään. Valkoisilla alueilla ei havaittu merkittävää muutosta. (Kartat © NASA Earth Observatory/Robert Simmon, using MODIS and AVHRR data from the Boston University’s Climate and Vegetation Research Group)

Samassa tutkimuksessa arvioitiin tietokonesimulaatioilla, miten lämpötilat muuttuvat tulevaisuudessa. Tulokset viittaavat siihen, että pohjoisten vyöhykkeiden lämpötilaprofiilit muuttuvat tavalla, joka se vastaa noin 20 leveysasteen (eli noin 2 200 kilometrin) siirtymistä kohti päiväntasaajaa. Nykytiedon valossa on vaikea arvioida, miten se vaikuttaisi kasvillisuuden hyvinvointiin ja koko muun ekosysteemin toimintaan.

Kasvillisuustutkimus julkaistiin Nature Climate Change -lehdessä. Siitä kiinnostuneille löytyy mukavasti lisämateriaalia Bostonin yliopiston nettisivuilta.

Arktinen merijää saavutti tämäntalvisen maksimialansa alustavien tietojen mukaan maaliskuun 15:ntenä päivänä. Jos se tieto jää voimaan lopullisten tarkistusten jälkeen, tästä maksimista tuli tilastohistorian kuudenneksi pienin.

Jäisen meren pinta-ala oli tällä kertaa 15,13 miljoonaa neliökilometriä, mikä on vain noin viisi prosenttia vähemmän kuin maksimien keskiarvo vuosina 1979–2000. Hyvänä uutisena ei kuitenkaan voi pitää sitä, että kymmenen viimeistä vuosittaista maksimia (2004-2013) ovat samalla tähänastisen mittaushistorian kymmenen pienintä maksimia.

Helmi–maaliskuussa merijää lohkeili näyttävästi Beaufortinmerellä. Jäätä murtaneet kovat tuulet olivat ilmeisesti peräisin myrskyjen sarjasta, joka alkoi Alaskassa helmikuun 10. päivänä. Beaufortinmerellä lohkeillut jää oli pääosin nuorta ja ohutta, tänä talvena muodostunutta merijäätä. Ilmiö ei ole aivan ennennäkemätön, mutta tällä kertaa lohkeilu oli varsin laaja-alaista. Satelliittikuvista koottu animaatio näyttää Beaufortin jään liikahtelut kuukauden ajalta:

Uusi tutkimus transarktisen merenkulun tulevista reittimahdollisuuksista on julkaistu PNAS-lehdessä. Tietokonesimulaatioilla arvioitiin Koillis- ja Luoteisväylän sekä Pohjoisnavanväylän kuljettavuutta vuosina 2040–2059. Pohjoisnavanväylä on lyhyin mahdollinen reitti Atlantin ja Tyynenmeren välillä, ja se kulkee siis Pohjoisen jäämeren keskiosien poikki. Se on noin kaksikymmentä prosenttia lyhyempi reitti kuin Koillisväylä.

Pohjoisnavanväylä soveltuu jo tämän vuosisadan puolivälissä sellaisille aluksille, jotka kuuluvat jäävahvistukseltaan luokkaan Polar Class 6. Koillisväylää puolestaan voidaan kulkea käytännössä jopa aivan tavanomaisilla aluksilla (94-98 prosentin vuosikohtainen todennäköisyys). Myös Luoteisväylästä tulee huomattavasti nykyistä käyttökelpoisempi kummallekin alustyypille; väylä avautunee riittävästi keskimäärin joka toisena vuonna. Nämä arviot koskevat pelkästään arktisen merenkulun parasta sesonkia eli syyskuuta. ”Tästä ei koskaan tule ympärivuotista toimintaa”, tutkimukseen osallistunut Laurence C. Smith painottaa Kalifornian yliopiston tiedotteessa.

Helmikuun 2013 lämpötilat olivat globaalisti ”uusnormaalia” tasoa, eli mittaushistorian noin kymmenen lämpimimmän helmikuun joukossa. Nasan tilastoissa viime kuu oli kahdenneksitoista lämpimin helmikuu, Noaan tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin.

Eikö kuulostanut (enää) kovin dramaattiselta? Juuri siinä piilee uusnormaaliuden salakavala ansa.

Australian tammikuinen helleaalto (ks. Sääasema 27.2.2013) sai samantyylistä jatkoa, kun helmikuu liittyi Australian keväällä alkaneeseen erittäin lämpimien kuukausien ketjuun. Koko kesästä 2012/2013 (joulu–helmikuu) tuli lopulta Australian mittaushistorian lämpimin kesä. Helteiden lisäksi ongelmia aiheuttivat maastopalot, rankkasateet ja rankkasateista koituneet tulvat.

Australian hallituksen perustama riippumaton ilmastokomissio laati raportin ”The Angry Summer” selvittääkseen yleisölle, mistä tässä ärhäkässä kesässä oli kysymys. Ilmastonmuutos pahensi ainakin helleaaltoja ja maastopaloja, raportissa todetaan. Tilanteen epätavallisuutta korostaa se, että kesästä tuli näin kuuma ilman El Niñon lämmittävää vaikutusta. On hyvin todennäköistä, että lähivuosikymmenien aikana on tulossa vieläkin kuumemmat oltavat.

Kun tuo raportti oli saatu julkistettua, Kaakkois-Australiassa oli jo käynnissä taas yksi ennätyksiä rikkova helleaalto, ”The new normal: Melbourne’s extended Angry Summer”.

Australian kesässä ennätysten lukumääräkin oli ennätyksellinen. Tämä kuva esittää osan niistä. (Kuva © The Angry Summer by Professor Will Steffen/Climate Commission/Commonwealth of Australia – Department of Climate Change and Energy Efficiency, 2013)

Kommentoi Facebookissa
Sideways 2019
Route Couture