Jäätikössä tummuus tiivistyy

Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia vuodenvaihteessa 2012–2013.

Arktisen merijään määrä on kituuttanut koko alkutalven alhaisissa lukemissa, raportoi Yhdysvaltojen kansallinen lumi- ja jäätietokeskus NSIDC. Jäisen meren ala oli marraskuussa satelliittimittaushistorian marraskuiden kolmanneksi pienin. Joulukuussa jääala oli vastaavasti historian toiseksi pienin. Tammikuun alkaessa jäätä oli Pohjoisen jäämeren atlanttisella puoliskolla selvästi keskimääräistä vähemmän.

Pohjoisen jäämeren jäälauttoja tukikohtinaan käyttänyt venäläinen tutkimusperinne siirtyy historiaan, uutisoi Barents Observer. Sopivien jäälauttojen löytämisestä on tullut vaikeaa. Uutta miehitettyä tutkimusasemaa ei enää yritetä pystyttää, vaan ”Pohjoisnapa 40” jää lajinsa viimeiseksi. Tutkimusta on ehdotettu jatkettavaksi pelkkien poijujen avulla.

Vuosi 2012 päättyi muiltakin osin lämpimissä merkeissä. Marraskuu oli mittaushistorian viidenneksi (NOAA) tai kuudenneksi (Nasa) lämpimin. Joulukuun voidaan katsoa olleen 18:nneksi (Noaa) tai 13:nneksi (Nasa) lämpimin.

Koko vuosi 2012 oli Noaan alustavien tilastojen mukaan mittaushistorian kymmenenneksi lämpimin vuosi maapallolla. Nasan mukaan viime vuosi oli yhdeksänneksi lämpimin. Vuoden maailmanlaajuinen keskilämpötila oli laskutavasta riippuen (Noaa vs. Nasa) noin 14,47 tai 14,56 celsiusasteen vaiheilla.

Eri laskutavoista seuraa tuollaisia pieniä eroja tilastoihin, mutta pääpiirteissään ne antavat hyvin samankaltaisen kuvan pitkän aikavälin suuntauksesta ja siinä havaitusta lyhyemmän aikavälin vaihtelusta:

Vuosien 1881–2011 globaalien vuosikeskilämpötilojen poikkeama pitkän aikavälin keskiarvosta. 1800-luvun loppuvuosiin verrattuna maailman keskilämpötila on nyt noussut suunnilleen 0,8 celsiusastetta. (Kaavio © Nasa/Robert Simmon)

Nasan taulukon mukaan viimeisimmät viisitoista vuotta (1998-2012) pitävät sisällään myös mittaushistorian kolmetoista lämpimintä vuotta. Koko 1900-luvun keskiarvoa viileämpi vuosi on ollut Noaan mukaan viimeksi vuonna 1976.

Tarkastelkaamme aineistoa vielä hieman yksityiskohtaisemmin. Seuraava animaatio havainnollistaa pohjoisen pallonpuoliskon kesälämpötilojen muuttumista vuosina 1951–2011. Animaation kukin vaihe esittää yhdentoista peräkkäisen vuoden kesälämpötilat normaalijakauman muodossa. Pystyakseli näyttää lämpötilan esiintymisfrekvenssin, ja vaaka-akseli näyttää miten kaukana lämpötila on vuosien 1951–1980 kesien keskilämpötilasta. (Jos vaaka-akselin keskihajontayksiköt eivät näy kunnolla, kokeile laajentaa video koko näytölle.)

Animaation alussa on erittäin vähän sellaisia korkeita lämpötiloja, jotka ovat yli kolmen keskihajonnan päässä vertailujakson keskiarvosta (eli kaukana oikealla). Animaation edetessä niiden osuus kasvaa, ja yhä enemmän havaintoja vyöryy neljän, jopa viiden keskihajonnan punaiselle alueelle. Kylmiä (sinisiä) lämpötiloja esiintyy yhä, mutta ne ovat harvinaistuneet selvästi. Sen lisäksi että jakaumat siirtyvät kohti korkeampia lämpötiloja, 11-vuotisjaksojen vaihteluväli kasvaa (kellokäyrät muuttuvat hieman leveämmiksi ja matalammiksi kuin animaation alussa). (Animaatio © Nasa)

Paikallisesti ennätyksellisen lämpimät kuukaudet ovat nykyään noin viisi kertaa niin yleisiä kuin jos ilmastonmuutosta ei olisi, päättelee Climatic Change -lehdessä julkaistu tutkimus. Toisin sanoen: kuukauden keskilämpötilan kuumuusennätyksistä 80 prosenttia jäisi tapahtumatta, jos me ihmiset emme olisi muuttaneet ilmastoa.

Viitosen kerroin on koko maailmalle laskettu keskiarvo, eli jossain esiintyy sitäkin hurjemmin helteitä. Tutkijat arvioivat, että joillakin mantereisilla alueilla Euroopassa, Afrikassa, Etelä-Aasiassa ja Amazoniassa kesään ajoittuvat ennätykset ovat tulleet yli kymmenen kertaa luonnollista yleisemmäksi.

Ennätykset ovat yleistyneet jyrkimmin viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana. Tutkimuksen aineistona käytettiin lämpötilatietoja 131 vuoden ajalta. Tutkijoiden kehittämä tilastollinen malli ennustaa, että ennätysten yleistyminen jatkuu vielä nykyisestäkin.

Britannian Met Office on esittänyt globaalin lämpöennusteen vuodelle 2013. Tästä vuodesta arvellaan tulevan todennäköisesti lämpimämpi kuin vuodesta 2012. Erittäin todennäköiseltä vaikuttaa, että 2013 tulee sijoittumaan mittaushistorian kymmenen lämpimimmän vuoden joukkoon. Vuoden 2013 keskilämpötilaksi ennustetaan 14,43-14,71 celsiusastetta.

Kansainvälinen katsaus pohjoisten napaseutujen ympäristönmuutokseen, Arctic Report Card, on saanut vuosittaisen päivityksensä. Katsauksen laatijat halusivat tällä kertaa korostaa erityisesti sitä, että vuonna 2012 havaittiin useita arktisen lumen ja jään sulamiseen liittyviä ennätyksiä, vaikka ilman lämpötilat maanpinnan tuntumassa eivät olleet yhtä jyrkän poikkeavia keskiarvoista.

Lämmin ilma on ensisijainen sulamista aiheuttava tekijä, joten mistä oikein on kysymys? Nuo viimevuotiset sulamistapahtumat viittaavat siihen, että arktisen alueen lämpenemistä pitävät osaltaan käynnissä positiiviset palautemekanismit. Yksinkertaisesti ilmaistuna: Valkoiset ja voimakkaasti heijastavat pinnat korvautuvat tummilla pinnoilla, joihin imeytyy enemmän auringonsäteilyä. Mereen ja maahan varastoituu siten lämpöä, joka kiihdyttää sulamista edelleen. Nyt on hyvin todennäköistä, että suuri ympäristönmuutos jatkuu arktisella alueella myös lähivuosina.

Jopa jäätikön pinta voi tummua, vaikkei sitä ehkä ihan ensimmäisenä tulisi ajatelleeksi. Grönlanti oli viime vuonna tummempi kuin kertaakaan sen jälkeen, kun satelliittimittaukset aloitettin vuonna vuonna 2000.

Grönlannin jääkilven albedo eli heijastavuus kesä–elokuussa 2012 verrattuna vuosien 2000–2011 keskiarvoon. Keskiarvoa heikommin heijastavat alueet on merkitty karttaan sinisillä sävyillä. Keskiarvoa voimakkaammin heijastavat alueet, jos niitä olisi ollut, olisi merkitty karttaan keltaisilla ja oransseilla sävyillä. (Kartta © Noaa & Jason Box)

Karttakuvassa käytetty sininen väri saattaa antaa jääpinnan kunnosta harhaanjohtavan puhtoisen vaikutelman. Sinistä jäätä, sitähän on nähty ennenkin, mykistävän kauniissa luontokuvissa planeettamme kryosfääristä! Grönlannin jääpeitteessä havaittu tummeneminen on kuitenkin jotain aivan muuta. Ilmiön luonteesta saa paremman käsityksen katsomalla tätä valokuvaa (ei heikkohermoisille!). Kuvassa ei siis ole havaijilainen laavakenttä, vaan pahasti tummunutta jäätikköpintaa Grönlannissa elokuussa 2005.

Grönlannin albedo on heikentynyt useista syistä. Jäätikölle sataneen lumen heijastavuus vähenee aina, kun lumen raekoko kasvaa sulamisten ja uudelleenkiteytymisten myötä. Tämä tapahtuu siis aivan puhtaallekin lumelle.

Lisäksi aina kun jäätikön yläpintaa sulaa, sulaneiden lumi- ja jääkerrosten sisältämät tummat ainekset voivat rikastua kulloiseenkin pintakerrokseen, jonka heijastavuus siten heikkenee.

Grönlannin jäätiköille päätyy ilmakehän kautta nokea ja muita hiukkasia satoi tai paistoi, eli märkä- ja kuivalaskeumana. Noki voi olla peräisin esimerkiksi metsäpaloista tai fossiilisten polttoaineiden polttamisesta.

Viime kesänä Grönlannin jääkilven yläpinnassa tapahtui sulamista ennätyksellisen pitkäkestoisesti. Sulamista havaittiin myös yhtäaikaisesti lähes koko jääpeitteen alueella, mikä on harvinaista. Lumisateiden niukkuus pahensi albedo-ongelmaa omalta osaltaan.

Grönlannin ja Etelämantereen jäämassojen sulamisesta on julkaistu uusi, aiempia perusteellisempi ja tarkempi arvio. Tämänkertaisissa laskelmissa yhdistettiin eri tavoin kerättyjä havaintoja vuosilta 1992–2011. Tutkimuksen mukaan Grönlanti ja Etelämanner ovat menettäneet jäätä vuoden 1992 jälkeen yhteensä niin paljon, että se on nostanut merenpintaa yhteensä 11,1 millimetriä, vuositasolla keskimäärin noin 0,59 millimetriä. Grönlannin osuus tästä on noin kaksi kolmasosaa.

Grönlannista ja Etelämantereelta peräisin oleva 11,1 millimetriä on noin 20 prosenttia koko siitä merenpinnan noususta, joka on havaittu tuolla samalla ajanjaksolla. Loppuosa merenpinnan noususta on seurausta pääasiassa meriveden lämpölaajenemisesta, vuoristojäätiköiden ja muiden vähäisempien jäätiköiden sulamisesta sekä pohjavesivarojen laajamittaisesta käyttöönotosta.

Sulaminen ei ole edennyt tasaisesti, vaan se on nyt kolme kertaa niin nopeaa kuin tutkimusjakson alussa. Sulamisen kiihtyminen on ollut pahinta Grönlannissa, missä sulamisvauhti on lähes viisinkertaistunut.

Tämä nyt julkaistu sulamisarvio on ”kaksi tai kolme kertaa tarkempi kuin se, mikä on viimeisimmässä IPCC:n raportissa”, siteeraa Nature News professori Andrew Shepherdiä, joka osallistui tutkimukseen. Shepherdin mukaan nyt varmistui sekin seikka, että koko Etelämantereen nettojäämassa ei ole karttumassa vaan tosiaankin hupenemassa.

Tutkimuksessa olivat mukana myös muun muassa Esa ja Nasa. Se julkaistiin Science-lehdessä.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä