Eläimiä muutoksessa, uutta särmää paneeleissa

Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia maalis–huhtikuussa 2013.

Viime kesä oli Britannian päiväperhosille ennätyksellisen kurja, tiedottavat sikäläiset perhostensuojelijat. Monet perhoslajit ovat ahtaalla muistakin syistä, mutta sään merkitys korostui viime kesänä. Vuosi 2012 oli Britanniassa toiseksi sateisin vuosi sataan vuoteen.

Päiväperhosten järjestelmällinen seuranta aloitettiin Britanniassa 1970-luvun puolivälissä, ja sitä tehdään harrastajavoimin. Viime kesänä siihen osallistui yli 1 500 asialle omistautunutta perhosten ystävää.

Seurannan kohteena on 56 perhoslajia, joista 36 on ollut mukana jo vuodesta 1976 lähtien. Näistä pisimpään mukana olleista lajeista yhdeksälle viime vuosi oli koko seurantahistorian kehnoin.

Kaikista seuratuista lajeista vain neljää havaittiin vuonna 2012 runsaammin kuin vuonna 2011. Aivan yleisilläkin lajeilla havaittiin romahduksia alle puoleen edellisvuodesta.

Järkyttävin prosentuaalinen pudotus havaittiin tuominopsasiivellä (Satyrium pruni), joka on jo muutenkin yksi Britannian harvinaisimmista päiväperhosista. Tuominopsasiivestä tehtiin vuonna 2012 havaintoja peräti 98 prosenttia vähemmän kuin vuonna 2011.

Onneksi Britannian tuominopsasiivet eivät ole koko maailman viimeiset! Laji esiintyy suuressa osassa Euraasiaa, myös Suomessa. (Kuva: Gilles San Martin/Creative Commons)

Lumikenkäjänis (Lepus americanus) on pohjoisamerikkalainen jäniseläin, jonka turkki vaihtuu vuodenajan mukaan suojaväriseksi, yleissävyltään valkoiseksi tai ruskeaksi. Pystyykö lumikenkäjänis sopeutumaan lumipeitteen ajoittumisen nopeisiin muutoksiin? Sitä on nyt tutkittu Montanan osavaltiossa Yhdysvalloissa.

Tutkimuksessa seurattiin yhteensä 148 lumikenkäjänisyksilön elämää vuosina 2010–2012. Ajanjaksolle sattui sopivasti yksi lyhimmistä ja yksi pisimmistä lumitalvista, mitä Montanassa on koettu viime vuosikymmeninä. Radiopaikannetuista jäniksistä arvioitiin kullakin havaintokerralla karvapeitteen väritys ja yksilön löytöpaikan lumisuus kymmenen metrin säteellä. Niistä laskettiin suojavärin sopivuus.

Jäniksistä havaittiin, että karvanvaihdon alkamisajankohta syksyllä ja keväällä ei muuttunut, vaikka vuosien lumioloissa oli suuria eroja. Havainto tukee sitä käsitystä, että valojakson pituus on se ympäristötekijä, joka käynnistää karvanvaihdon lumikenkäjäniksellä.

Karvanvaihdon nopeus osoittautui monimutkaisemmaksi ilmiöksi. Sinä vuonna, jona lumi pysyi maassa pisimpään, jänisten valkean talviturkin vaihtuminen ruskeaksi kesäturkiksi kesti 16 päivää pidempään kuin sinä vuonna, jona lumitalven kesto oli lyhyin. Tutkijat eivät tiedä, mihin ympäristötekijöihin jäniksen elimistö silloin reagoi. Ilmeisesti ei kuitenkaan esimerkiksi pelkkään lämpötilaan.

Syksyisen karvanvaihdon nopeus oli erilainen: se ei mukautunut lumiolojen vaihteluun. Ruskean kesäturkin korvautuminen valkealla talviturkilla kesti vuodesta riippumatta noin 40 vuorokautta.

Valkea lumikenkäjänis ruskeassa maastossa. Kuvan yksilö ei ollut mukana tutkimuksessa, vaan se on valokuvattu Montanan naapuriosavaltiossa Pohjois-Dakotassa joulukuussa 2011. (Kuva: North Dakota Parks and Recreation Department/Creative Commons)

Tietokonemallinnuksella arvioitiin, miten lumiolot tulevat muuttumaan Montanan tutkimusalueella. Tämän vuosisadan puolivälissä lumipeite pysyy talvella maassa ehkä noin kuukauden verran lyhyempään kuin nykyään. Vuosisadan lopussa lumipeitteen kesto voi olla jopa yli kaksi kuukautta nykyistä lyhyempi. Montanan lumikenkäjäniksille voi koittaa vuosisadan lopussa jopa kahdeksankertainen määrä ”väärän värisiä” päiviä, jos niiden karvanvaihto jatkuu täsmälleen nykyiseen tapaan.

Jänistutkimus julkaistiin PNAS-lehdessä.

Jääpingviini (Pygoscelis adeliae) elää Etelämantereen rannikoilla ja lähisaarilla. Ilmastonmuutosta on pidetty yleisesti ottaen uhkana jääpingviinille. Näissä tunnelmissa on varsin ilahduttavaa lukea tutkimustuloksista, jotka julkaistiin kolme viikkoa sitten: Jääpingviini saattaa paikoitellen hyötyä ilmastonmuutoksesta.

Tämän tutkimuksen onnekkaat jääpingviinit pesivät Beaufortinsaarella. Saari sijaitsee Rossinmeressä, Etelämantereen sillä sivustalla, joka osoittaa suunnilleen Uuden-Seelannin suuntaan. Pingviiniyhdyskunnan vaiheita selvitettiin ilmakuvista vuosilta 1958, 1983 ja 1993 sekä satelliittikuvista vuosilta 2005 ja 2010.

Yhdyskunnassa pesivien parien määrä kasvoi viidessä vuosikymmenessä 84 prosenttia. Vuonna 2010 pesiviä jääpingviinipareja oli noin 63760. Myös yhdyskunnan yksilötiheys nousi yli puolitoistakertaiseksi.

Yhdyskunnan kasvu sattui samaan aikaan sen kanssa, kun viereinen jäätikkö vetäytyi yli 500 metriä kauemmas ja maaston lumisuus vähentyi myös yhdyskunta-alueen sisällä. Pesintään soveltuvan maan pinta-ala kasvoi kaiken kaikkiaan 71 prosenttia.

Nimestään huolimatta jääpingviini ei ehkä ole kaikkein ”jäisin” pingviinilaji. Se syö kyllä eläimiä, jotka elävät merijään luona, mutta sen on päästävä pesimään paljaalle maalle. Kuvassa näkyy jääpingviinin uusia pesimäpaikkoja Beaufortinsaarella. (Kuva © David Ainley/University of Minnesota)

Pingviinitutkimus julkaistiin PLOS ONE -lehdessä.

Lopuksi vielä lyhyesti tavalliset säätilastot ja vähemmän tavallinen energiauutinen!

Arktisen merijään keskimääräinen ala oli viime kuussa viidenneksi pienin, mitä maaliskuussa on koskaan mitattu satelliittien avulla. Nämä jäätilastot alkavat vuodesta 1979.

Kannattaa kiinnittää huomiota arktisen merijään ikäjakaumaan. Ylivuotisen jään osuus on vain noin puolet siitä, mitä se oli vanhoina hyvinä aikoina 1980-luvun puolivälissä. Vanhimman jään osuus on tosin kasvanut hieman tänä talvena, mutta yleistilanne on edelleen surkea. Nasan tutkija Joey Comiso arvelee, että ”ennen kuin huomaammekaan, monivuotinen arktinen merijää on menetetty kokonaan”.

Maailman keskilämpötila oli maaliskuussa suhteellisen korkea. Yhdysvaltain Noaan tilastoissa viime kuu oli mittaushistorian kymmenenneksi lämpimin maaliskuu, Nasan tilastoissa yhdeksänneksi lämpimin. Globaalit lämpötilastot alkavat vuodesta 1880.

Maaliskuun 2013 keskilämpötilojen poikkeama vuosien 1981–2010 keskiarvosta. Kylmän maaliskuun alueet on merkitty karttaan sinisillä sävyillä, lämpimän maaliskuun alueet punaisilla. Mitä suurempi poikkeama ajankohdan keskilämpötilasta, sitä tummempi värisävy. (Kartta © NOAA)

Stanfordin yliopiston tutkijat ovat kehittäneet mallin aurinkopaneeliteollisuuden energiataseen laskemiseen. Heidän mukaansa on vähintäänkin aivan sillä hilkulla, että maailman aurinkopaneeleista on lopultakin tullut energian nettotuottajia. Tarkemmin sanoen kaikki käytössä olevat aurinkopaneelit tuottavat yhdessä enemmän sähköä, kuin mitä kuluu uusien aurinkopaneelien valmistamiseen vuoden aikana. Tämä merkittävä tehokkuustaso saavutettiin todennäköisesti viime vuonna.

Vielä viisi vuotta sitten aurinkopaneeliteollisuuden sähkönkulutus oli 75 prosenttia suurempi kuin aurinkopaneelien sähköntuotto. Aurinkopaneelitekniikka on kehittynyt huomattavasti, ja siitä voi tulla vielä nykyistäkin paljon tehokkaampi kokonaisuus. Aiempina vuosina kertynyt aurinkopaneelien ”sähkövelka” tulee maksetuksi ehkä jo vuoteen 2015 mennessä, mutta kuitenkin viimeistään vuonna 2020.

Stanfordilaisten tutkimus julkaistiin Environmental Science & Technology -lehdessä.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä