Onko presidentti myö?

Henkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Jussi Förbom

Presidentinvaaleissa on merkitystä vain sillä, millaisesta kodista valittava henkilö on kotoisin & millaista arvojen mielenrauhaa hän sen perusteella lupaa turvata.

Olin puheenjohtajana äskettäisen dokumenttielokuvafestivaali DocPointin keskustelutilaisuudessa, jonka otsikko oli ”Mitä humanismista on jäljellä Euroopassa?”. Keskusteluun johdatti Fernand Melgarin elokuva Special Flight, joka on masentava ja järkyttävä reportaasi sveitsiläisestä paperittomien siirtolaisten vankilasta ja palautuskäytännöistä. Asetelma on pelkistetysti se, että jopa 20 vuotta Sveitsissä asuneille, työssä käyneille, veronsa ja eläkemaksunsa maksaneille ja perheen perustaneille ihmisille on käynyt huono tuuri, ja viranomaisille on paljastunut, ettei heillä olekaan oleskelulupaa. Niinpä heidät on välittömästi toimitettu säilöön odottamaan väistämätöntä palautusta synnyinmaahansa, ”kotiin”. Säilössä he saattavat viettää useita kuukausia lukkojen takana, pienessä suljetussa rakennuksessa, vailla muuta tekemistä kuin kohtalotovereiden seura, pingispöytä, pieni aidattu piha ja televisio.

Samanlaisia siirtolaisten vankiloita on kaikkialla Euroopassa, myös Helsingissä, ja niitä kaikkia koskee sama perustavanlaatuinen ongelma: ihmiset vangitaan yhteiskunnan ulkopuolelle hallinnollisella päätöksellä, ilman syytettä tai oikeudenkäyntiä, ilman, että he olisivat syyllistyneet rikokseen tai että heistä olisi ollut yhteiskunnalle minkäänlaista haittaa tai vaaraa. Syy on yksinomaan se, että yhteiskunta ei ole myöntänyt heille virallista jäsenyyttä.

Kuvailin dokumenttia keskustelun aluksi ”elokuvaksi, jonka ei tulisi olla olemassa”. On sietämätöntä ja epäinhimillistä, että esimerkiksi Sveitsissä on varsin kirjoitettu ja 70 prosentin kannatuksella kansanäänestyksellä hyväksytty laki, joka sallii kenen tahansa yli 15-vuotiaan, oleskelulupaa vailla olevan ja palautusta odottavan ihmisen vangitsemisen jopa 18 kuukaudeksi. Lähestulkoon ainut ja samalla erinomainen peruste tällaisen elokuvan tekemiseen on pyrkimys kertoa lain mahdollistamasta todellisuudesta sen siunanneille kansalaisille – noille yhteiskunnan täysjäsenille, joille on annettu lupa määrittää jäsenyyden ehdot. Samalla me muut ”eurooppalaisen perheen” jäsenet saamme lisää tietoa yksilönvapautta palvovan maanosamme asenteesta niitä kohtaan, joita yhä useammin ei haluta kohdata yksilöinä, vaan meidän ikiomaa vapauttamme uhkaavana vaarallisena massana.

***

No niin. Yhteiskunta ei tietenkään ole kasvoton koneisto tai omavaltaisesti käyvä oikukas mekanismi, vaan ihmiset itse. Euroopassa on ollut myös tapana ajatella, tai ainakin on ollut tapana ylpeillä sillä, että on ollut tapana ajatella, että yhteiskunta kauniissa ja sivistyneessä olomuodossaan on taannut humanistisen ihmiskäsityksen vallitsevuuden ja voiman. Että kun asioista on päätetty demokratian hengessä ja tavoiteltu tasavertaisuutta ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten oikeuksien toteutumista, on kunnioitettu ennen kaikkea ihmisyyttä ja ihmisarvoa. Eurooppa on haluttu nähdä humanismin maanosana, ikivanhana sivistyksen kehtona.

Pahoittelen, tämä totisesti on varsin vaivaannuttavaa puhetta. Me kaikki tiedämme, että kun ihanteellisuudelle antaa periksi, diskurssi sulaa tahmeaksi, äiteläksi mössöksi, joka saattaa maistua ihanalta karkkipäivän ensiminuuteilla mutta joka hyvin pian alkaa suorastaan kuvottaa. Siksi on nyt lopultakin mentävä asiaan.

Kun keskustelussamme nyt kuitenkin pohdiskeltiin, onko moisesta humanismista Euroopassa enää mitään jäljellä, omat ajatukseni harhautuivat kodin käsitteeseen. Special Flight -elokuvassa on useita kohtauksia, joissa vankilan sveitsiläiset työntekijät tai palautuslentoja hallinnoivat viranomaiset korostavat vangeille kodin merkitystä.

Vapaasti siteeraten: ”Mutta sinähän olet palaamassa kotiin vapaana miehenä”, poliisi sanoo 22 vuotta Sveitsissä asuneelle romanille, jota ollaan palauttamassa Kosovoon ja joka sanoo, ettei häntä odota siellä mikään muu kuin kuolema.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

”Minun tehtäväni on vain huolehtia, että poistut Sveitsin alueelta ja lennät takaisin kotiin”, sanoo turvallisuusvirkamies nigerialaismiehelle, jonka vaimo, pieni lapsi ja koko elämä on Sveitsissä. Virkamies ei kykene käymään keskustelua vangin todellisesta tilanteesta, sillä hän takertuu kodin symboliseen merkitykseen; hänestä on selvää, että koska mies on kotoisin Nigeriasta, hänen kotinsa on siellä. Näin hän oikeuttaa itselleen sen idioottimaisen hallinnollisen päätöksen, joka pakottaa ihmisen matkustamaan nimelliseen kotiinsa ja samalla hylkäämään todellisen kotinsa, arkensa ja lähiomaisensa. Kodin käsitettä lähestytään mekaanisesti ja jäykästi, ja samalla kodin fyysinen sijainti ja jonkinlainen ikiaikainen toive sen pysyvyydestä ja muuttumattomuudesta nostetaan elävää ihmistä olennaisemmaksi merkitsijäksi. Sinnikkäällä uskolla toiviokotiin torjutaan todellisuutta, joka tosiasiassa on paljon monisyisempi ja monimutkaisempi olosuhteiden kimppu.

Seuraa epäakateeminen pelkistys: siinä, missä humanismi korostaa yhteiskunnallisten ja yhteisöllisten päätösten ja valintojen tekemistä ”ihminen edellä”, jäykkä toiviokodin konsepti korostaa ihmisten välille piirrettyjä rajoja sekä yksityisyyden ja kotirauhan ensisijaisuutta. Toinen ihminen ei ensisijaisesti ole lähimmäinen, jota vasten omaa ihmisyyttään voisi heijastella, vaan kodin yksityisyyttä uhkaava muukalainen – vieras, kuten suomen kielessä jokaista kodin ulkopuolista kutsutaan.

Eurooppa on tukehtumaisillaan siirtolaisten torjumiseksi laadittuihin byrokraattisiin pakkokeinoihin ja niiden oikeuttamiseksi synnytettyyn turvallisuushysteriaan. Enemmän kuin mistään muusta, tässä mielipuolisuudessa on kyse kotirauhan ihanteesta. Siirtolaisuutta kontrolloivat viranomaiset rajavartijoista poliisiin, maahanmuuttovirastoihin ja jopa oikeuslaitoksiin asti muodostavat valtavan paneurooppalaisen kodinturvajoukon, jolla on vain kaksi tehtävää: määrittää, kenen koti Eurooppa on tai saa olla, ja huolehtia siitä, että kaikki muut joko torjutaan jo rajan tuolla puolen tai sysätään mahdollisimman pian portin ulkopuolelle.

Joukot ovat keskenään solidaarisia: jos yksi joukko-osasto on päättänyt, että tämä ja tämä ihminen ei saa kutsua Eurooppaa kodikseen, muutkaan osastot eivät tätä lupaa hänelle myönnä. Jos sveitsiläinen viranomainen on päättänyt, että Nigeriassa syntynyt ihminen ei saa kutsua Sveitsiä kodikseen, turvallisuusvirkamiehelle ei tule mieleenkään asettaa linjausta kyseenalaiseksi. Kodinturvajoukkojen solidaarisuuden nimissä hänestä on itsestään selvää, että hänellä on velvollisuus panna päätös täytäntöön, vaikka proseduuri onkin ikävästi päässyt viivästymään. Pääseehän nigerialainen hänen tunnollisuutensa ansiosta kuitenkin kotiin!

***

Kun siis mietin tätä kaikkea kesken johtamani paneelikeskustelun – kyllä, panelistien puheenvuorot olivat varsin pitkiä – päädyin lopulta seuraavanlaiseen teesiin, jonka myös suunvuoron saatuani lausuin ääneen: kodin konsepti on korvannut humanismin konseptin. Ulkopuolisista viis, me puolustamme omaa kotiamme. Jokainen ulkopuolinen on potentiaalinen toinen, joku, joka uhkaa kodin pysyvyyttä ja muuttumattomuutta, ja koti = Me, koska koti ? Toinen.

Mutta millä muulla tavoilla kuin aggressiivisella siirtolaiskontrollilla me pönkitämme kotirauhaamme ja korostamme kodin ensisijaisuutta? Vastaus on itsestään selvästi arvot. Mikään ei nykyisin ole niin kullanarvoista ja olennaista kuin arvoista puhuminen. On tärkeää pohtia, millaisen arvomaailman sisällä teemme yhteiskunnallisia valintoja ja ratkaisuja. Mutta arvopuheessa on aivan valtavasti myös sellaista kauniilta kuulostavaa symbolista tautologiaa, jonka ainut funktio on viestiä, että näitä ja näitä arvoja on puolustettava, koska ne ovat arvokkaita. Kyse on hämmentävän usein voimallisesta pyrkimyksestä mielenrauhan säilyttämiseen: olemmehan edelleen kaikki samaa mieltä, että juuri nämä arvot ovat meille kaikkein arvokkaimpia, seisommehan kaikki näiden arvojen takana, ovathan juuri nämä arvot vielä arvossaan, ovathan.

Miten paljon mielenrauhan turvaaminen eroaa kotirauhan turvaamisesta? Ei välttämättä kovinkaan paljon. Yritän perustella tämän avaamalla vähän lisään edellä muotoilemaani kodin ja Toisen vastakohtaisuuden eetosta. Eurooppa ei tietenkään ole kaikille Euroopan täysjäsenillekään vain yksi yhteinen koti, vaan koteja ja niiden puolustettavia kotirauhoja on lukemattomia erilaisia. Eri kotien välille luodaan erillisyyttä usein nimenomaan arvomekanismien avulla. Rasistinen ja foobinen koti piirtää tarkemmat ääriviivat Toisen ympärille, kun taas arvoliberaali koti sallii Toiselle kenties fragmentaarisemman hahmon – paitsi tietenkin silloin, jos kyse on foobisen kodin asukista. Olennaista on, että vaikka rasistiressukan mielenrauhan turvaaminen kenties edellyttäisi kotia ympäröivän pihan miinoittamista, kun taas arvoliberaalille riittäisi kaikissa sateenkaarin väreissä hohteleva lauta-aita, kumpikin yhtä kaikki haluaa nukkua yönsä rauhassa.

Tärkeää on myös, että sekä koti- että mielenrauha halutaan turvata paitsi juuri nyt, myös ennen kaikkea tulevaisuudessa. Tämä on tässä jo aivan liian pitkäksi venähtäneessä tekstissä olennainen virke, sillä sen avulla on mahdollista rakentaa aasinsilta siihen, mitä teksti oikeasti lopulta käsittelee, nimittäin presidentinvaaleihin.

Presidentinvaaleissa ei ole kyse mistään muusta kuin arvoista. On jokseenkin yhdentekevää, kuka presidenttinä toimii vai toimiiko kukaan. Merkitystä on vain sillä, millaisesta kodista valittava henkilö on kotoisin ja millaista arvojen mielenrauhaa hän sen perusteella lupaa turvata. Tai pikemminkin: millaista arvojen mielenrauhaa hänen uskotaan kykenevän turvaamaan. On liikkeellä valtaisat joukko-osastot mielenturvajoukkoja, jotka käyvät huikeaa symbolista diskurssikamppailua sen edestä, että meillä tulevaisuudessakin olisi juuri sen kodin arvojen mukainen mielenrauha, josta haluamme tai toivomme olevamme kotoisin.

Mitään väliä ei ole sillä kognitiivisen dissonanssin ansalla, johon joukot putoavat kuvitellessaan, että kunhan arvojen kamppailu nyt voitetaan, voitto lukitsee arvot oikeaan asentoon myös kaukana tulevaisuudessa. Dissonanssissa on pohjimmiltaan kyse hyvin samankaltaisesta asiasta kuin siinä sveitsiläisen turvallisuusvirkamiehen harhassa, jonka mukaan nigerialaisen miehen koti a) on yhä olemassa siinä muodossa kuin se miehen henkilöhistoriassa joskus on ollut, ja b) sillä voisi olla miehen elämässä yhä sama merkitys kuin 20 vuotta aikaisemmin. Harhan mahdollistaa vain vankka, kyseenalaistamaton usko yhden tietyn, tarkkaan rajatun kodin staattiseen asemaan elämän kantavana pilarina.

Presidentinvaalidissonanssissa uskotaan, että meidän ei oikeastaan tarvitse keskustella todellisista poliittisista ja yhteiskunnallisista valinnoista tai ratkaisuista, kunhan vain pidetään huoli siitä, että niitä ohjaavat arvot synnyttävät oikeanlaisen mielenrauhan. Sen tehtävänä on tämän jälkeen riittävän koherentisti torjua väärin ajattelevien ihmisten tavoittelema mielenrauha.

Toisaalta, kun tästä dissonanssin aiheuttamasta tietynlaisesta höttöisyydestä huomauttaa, vastaus on, että eihän presidentti oikeasti kuitenkaan päätä mistään, mutta että arvojohtajuus. Näin tullaan ilmoittaneeksi, että presidentin oikeastaan halutaankin olevan vain oman rakkaan mielenrauhan turvaavien mielenturvajoukkojen oikeamielinen päällikkö, eräänlainen kodinturvajoukkojen poliittisen siiven keulakuva.

Lopputuloksena on, että juuri mikään ei yhteiskunnassa liikahda. Ehdokkailta ei kysytä mistään todellisesta ongelmasta, kuten esimerkiksi eurooppalaista humanismia kalvavasta tappavasta epidemiasta nimeltään turvapaikkapolitiikka, sillä se veisi huomion pois humaanien arvojen puolustamisesta. Ja kukapa nyt ei humaaneja arvoja tahtoisi puolustaa, paitsi tietysti ne, jotka eivät halua.

Tärkeintä on, että kotirauha säilyy, sillä kotia on puolustettava niiltä, jotka haluavat kyseenalaistaa sen oikeamielisyyden. Kun kotirauha säilyy, sen asukkaat voivat tuntea kuuluvansa yhteen ja ponnistelevansa yhteisten, olennaisten arvojen nimissä kohti tulevaisuutta ja lopullista, ikuisesti valoisaa mielenrauhaa.

Erittäin tärkeää on myös, että rauhaisassa kodissa ei asu vain sattumanvaraista, sieltä täältä kotoisin olevaa väkeä, vaan yhteisten arvojen yhteen liimaama oikeamielinen ryhmä, me, jonka mielenrauhan tappi on hänkin kuin yksi meistä, ellei jopa kaikki me yhdessä, me kaikki ihan kertakaikkisesti.

Kuulostaako karulta ja epätyydyttävältä? Niin minustakin. Pointti onkin juuri siinä, että mitä kokonaisvaltaisemmin vajoamme arvokeskustelun höttöiseen maaperään, sitä sokeammiksi tulemme sille, ettei maailma tule valmiiksi vain kauniilla ajatuksilla. Siihen tarvitaan politiikkaa, ja politiikkaa on tehtävä kodissa, jossa on isot ikkunat ja ovi mielellään avoinna. Kaikkein parasta olisi valjastaa työhön kokonainen naapurusto ja repiä samalla irti muutama raja-aita. Järjestettäköön pihatalkoot, ja presidentti pantakoon kitkemään rikkaruohoja. Juuri alivuokralaisiksi muuttaneille vieraspaikkakuntalaisille opetettakoon, miten istutetaan omenapuu.

Kommentoi Facebookissa
Avatar
  • 1.2.2012