Kuntauudistus – tarina tähän mennessä

Henkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Teppo Eskelinen

Keskustapuolueen likaisten temppujen osaston ratkaiseva virhe, ja mitä siitä seurasi.

Näinä ankeina aikoina kaikkien oletetaan kiinnostuvan kuntarakenteesta. Syy jää helposti hämäräksi, vaikka tietysti kuntiin liitetäänkin demokratian ja palvelujen kaltaisia funktioita. Joka tapauksessa poliittinen asetelma touhun ympärillä on niin pirun sekava, ettei analyyttinen vilkaisu asian ytimeen liene pahitteeksi.

Alustavasti voidaan tehdä kaksi aluetieteellistä huomiota.

Ensinnäkin Suomi on jälkiteollinen yhteiskunta. Se tarkoittaa sitä, että suurin osa ihmisistä asuu kaupungeissa, koska työpaikat ovat pääosin kaupungeissa. Osa kaupungeista on suuria ja osa pieniä, mutta kaupunkeja ne ovat yhtä kaikki. Kaupungit ulottuvat lähes poikkeuksetta useamman kunnan alueelle, ja joitakin näistä kunnista kutsutaan harhaanjohtavasti ”maalaiskunniksi”. Yhtä kaikki valtaosa niiden asukkaista on kaupunkilaisia. Heidän asutuksensa kytkeytyy selvästi kaupunkiin ja he työskentelevät ja asioivat kaupungissa. Tämä monikuntaisuus aiheuttaa kaikenlaista harmia.

Toiseksi, vähemmistö suomalaisista asuu aidoilla haja-asutusalueilla. He muodostavat osapuilleen 15 prosenttia väestöstä. He vaalivat tietynlaista kulttuuria, elämäntapaa ja jatkuvuutta, ja monien heistä toimeentulo liittyy kiinteästi asuinpaikkaan. Useimmat heistä tahtovat asua haja-asutusalueilla jatkossakin ja heillä on siihen myös täysi oikeus. He ovat tottuneet ajamaan pitkiä matkoja erilaisten palveluiden luo, ja viime aikoina näitä ajomatkoja on myös systemaattisesti pidennetty, koska näin väitetään säästettävän. Tosiasiassa, sikäli kun näiden palveluiden keskittäminen tuottaa minkäänlaisia julkis- tai kansantaloudellisia säästöjä, niiden kokoluokka ei riitä liikauttamaan edes Tilastokeskuksen tiedotusharjoittelijaa.

Kummankin ryhmän palveluista vastaavat kunniksi kutsututut yksiköt, joiden päättäjiä valitaan vaaleilla.

***

Tältä pohjalta voidaan tehdä kaksi yleistä huomiota.

Ensinnäkin, koska kuntiin liittyy lähtökohtaisesti demokratia-aspekti, kuntasysteemin uudistaminen tarjoaisi periaatteessa kiinnostavia mahdollisuuksia. Suomalaisen kunnan tarjoama pohja ja sen ennakkoluuloton virittely tarjoaisi tilaisuuden kehittää globaalistikin kiinnostavia ja edelläkäyviä järjestelyjä, kuten kaupunginosahallintoja, kansanäänestyksiä, osallistavaa budjetointia ja monenlaisia muita käytäntöjä, joita oikeasti kehtaa kutsua ”demokratiaksi”.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Toiseksi, kahden yllämainitun väestöryhmän palveluita ei tunnu järkevältä organisoida samanlaisella rakenteella. Riippumatta siitä, kutsutaanko rakennetta kunnaksi, lähikunnaksi, peruskunnaksi tai miksi lie, samat vastuut, sama rahoituslogiikka ja pyrkimys yksiköiden suhteellisen identtiseen kokoon johtavat siihen, että järjestely ei ole kenenkään näkökulmasta oikein onnistunut.

Kun asiaan liittyvät järkevät huomiot on tehty, voimme seuraavaksi selvittää, mitä todellisuudessa on tapahtunut.

***

Kuntauudistuksen poliittisia lähtökohtia ymmärtääksemme on ensin palautettava mieleen, että jokaisessa puolueessa on likaisten temppujen osasto. Erityisen päteviä ja perinteikkäitä ne ovat suurissa kansanliikepuolueissa. Tämä on hyvin tunnettu tosiasia, vaikka se onkin poistettu jossakin politically correct -vimmassa peruskoulun oppikirjoista.

Eräs SDP:n likaisten temppujen osaston pitkäaikaisista tavoitteista on madaltaa haja-asutusalueiden piilevää kulttuurista vaalikynnystä. Tämä tarkoittaa sitä, että yksimielisesti keskustalaisilla alueilla halutaan tehdä sosiaalisesti mahdolliseksi osallistua kunnallispolitiikkaan ei-kepulaisella jäsenkirjalla. Tavoitteen toteutuminen edellyttää jonkinlaista äänestysalueiden sörkkimistä. Pohjimmiltaan kaikki SDP:n kuntarakenteeseen liittyvä aktiivisuus seuraa tästä tavoitteesta.

On kuitenkin hyvin valitettavaa, että tavoitteen edistäminen on delegoitu SDP:n organisaatiokaaviossa juuri likaisten temppujen osastolle. Tämä on nimittäin saanut demarit kollektiivisesti kuvittelemaan, että tavoitteessa on pohjimmiltaan jotain hämärää ja likaista. Totuus on päinvastainen. Tavoite on hyvinkin kunniallinen ja edistämisen arvoinen. Sitä paitsi se saattaa olla demokraattisin yksittäinen tavoite korporativismista syytetyn ja kannatustaan menettävän puolueen tosiasiallisella agendalla.

Koska likaisten temppujen osaston tehtävänkuvaan kuuluu kehittää heille delegoitujen tavoitteiden savuverhoksi läpitunkematonta poliittista jargonia, osasto on innovoinut vaalikynnystavoitteen hämärtämiseksi ”vahvan peruskunnan” käsitteen. Suomen aluerakenteen oloihin sovellettuna käsite lukeutuu selvänlaisesti niin sanottuihin häränjätöskäsitteisiin. Tätä yksikään puolueuskollinen sosiaalidemokraatti ei toki koskaan myönnä selvinpäin.

***

SDP:tä keskeisempi taho kuntaprosessissa on kuitenkin Keskustan likaisten temppujen osasto, joka on valtakunnan poliittisen järjestelmän perinteikkäin ja vaikutusvaltaisin likaisten temppujen osasto. Osaston ikiaikaisiin tehtäviin kuuluu uuden kansan löytäminen keskustalaisille kansanedustajille, kun edellinen kansa on lakannut olemasta mainitun jälkiteollistumisen myötä. Osaston toimiin kuuluu myös ennen kaikkea keskustan kaikkiin tavoitteisiin pyrkimiseen kuuluvien siirtojen retorinen oikeuttaminen.

Huolellisten analyysien tuloksena likaisten temppujen osastolle on valjennut, että kaupunkialueiden tuntumassa elää huomattava populaatio, joka vaikuttaa hyvinkin soveliaalta kansalta keskustalaisille kansanedustajille. Tätä kansanosaa kutsutaan nurmijärveläisiksi. Nimi ei viittaa Nurmijärven kunnan asukkaisiin, vaan eri kaupunkialueita ympäröivien kymmenien ”maalaiskuntien” asutukseen, joka kytkeytyy suoraan lähimpään kaupunkialueeseen.

Nurmijärveläiset ovat kaupunkilaisia, koska heidän arkensa ja toimeentulonsa kytkeytyy lähikaupunkiin. Heillä on kuitenkin suomalaisidyllinen fiksaatio kutsua ”elämänlaaduksi” sitä, että naapuri pysyy haulikonkantaman päässä. He myös uskovat, että tämä on heidän lastensa tasapainoisen kasvun edellytys. Heidän mielestään ilman kahta autoa ei voi elää, mutta teitä voi aina leventää. He myös tykkäävät maksaa vähänlaisesti veroja.

Kaupunkien näkökulmasta nurmijärveläiset ovat loisia, jotka kieltäytyvät osallistumasta tosiasiallisen kotikaupunkinsa kustannuksiin. Nurmijärveläiset tavallaan tietävät tämän, mutta yrittävät olla piittaamatta. Epäpoliittisina ihmisinä he ovat valmiita äänestämään ketä tahansa, joka lupaa että heille oikeuden jatkaa hehtaarinsa kolaamista ja loihtii heille minkä tahansa edes väljästi uskottavan oikeutusnarratiivin.

Keskustapuolueella on paras ässä hihassaan: maalaisyhteisöiltä puolivahingossa säilynyt ajatus kuntien itsehallinnosta, josta keskusta on pitänyt kiinni perinteisen kansansa intressien vuoksi. Uuden kansan löytämisestä riemastunut likaisten temppujen osasto on oivaltanut käsitteen hyödyt ja innovoinut sen pohjalta tilanteen tarpeisiin räätälöidyn teorian, jonka mukaan minkä tahansa hallinnollisen kunnan asukkaat muodostavat romantiikan ajan kansankuntaymmärryksen tapaisen idealisoidun identiteettiyhteisön, jonka luovuttamattomiin oikeuksiin kuuluu päättää asioistaan tämän luonnollisen viiteryhmänsä puitteissa aina ja iankaikkisesti. Vaikka nurmijärveläisillä on erittäin harvoin postinumeroa kummempaa sidosta ”itsehallinnolliseen” yksikköönsä, tarina siitä että tehokkaampi kaavoitus ja veroäyrin nosto muistuttaa pohjimmiltaan itänaapurin sotavoimien rantautumista Arkadianmäelle, kuulostaa heistä miellyttävältä.

***

Likaisten temppujen osastonsa häikäilemättömien propagandistien ohjeistama Keskustapuolue onkin ryhtynyt jokaisessa käänteessä selittämään, että sympaattisissa maalaiskylissä (jotka jossain mielessä todella ovat aitoja yhteisöjä) ja nurmijärveläisten intresseissä on kyse yhdestä ja samasta asiasta – ”kunnallisesta itsehallinnosta”. Teesin mukaan siis syrjäseutujen peruspalveluista kiinnostuneiden on parasta hyväksyä nurmijärveläisten etuoikeudet. Nurmijärveläiset kiittävät ja äänestävät.

Propagandatarinan kohderyhmänä ovat ennen kaikkea suurten ikäluokkien edustajat. Tämä ryhmä on ollut vuosikymmeniä maan vaikutusvaltaisin. Enemmistö heistä on syntynyt ja kasvanut maaseudulla. Suurin osa heistä myös kokee jonkinlaista pysyvää alkuperäiselle kotiseudulleen kuulumisen tunnetta. Heillä on tarve jollakin tasolla uskoa lapsuutensa kyläyhteisön pysyvään olemassaoloon, ja he myös puolustavat tiukasti kotikyliensä intressejä, yleensä kotikylään rakennetulta kesämökiltä käsin.

Suurten ikäluokkien edustajat eivät tietenkään usko likaisten temppujen osaston tarinaan sellaisenaan, mutta kun tarinaa toistetaan tarpeeksi usein, he alkavat uumoilla, että siinä voi kuitenkin olla totuuden siemen. Koska he eivät tekisi mitään kotikyläänsä uhkaavaa, he hyväksyvät tarinan pienellä mutinalla. Tämä riittää oikein hyvin Keskustapuolueelle vuosikymmenien jarrutukseen, ja jarrutuksen Keskustapuolue totta vie osaa.

***

Juoni on lähes aukoton, mutta vain lähes. Keskustan likaisten temppujen osasto on nimittäin epäonnistunut yhdessä ratkaisevassa kohdassa. Yhteiskunnallisia muutostrendejä hitaanlaisesti aistivana tahona keskustalta on nimittäin jäänyt huomaamatta, että helsinkiläiset ovat vaihtuneet. Vaikutusvaltaiset pääkaupunkilaiset eivät enää koostukaan maalaisjuuriaan ahkerasti kastelevista suurten ikäluokkien edustajista, vaan uuden sukupolven kantahelsinkiläisistä.

Uuden sukupolven kantahelsinkiläiset ovat pääsääntöisesti koulutettua ja analyyttista väkeä, ja monet heistä ovat myös eteviä kvalitatiivisessa metodologiassa. He eivät kuitenkaan tajua Helsingin ulkopuolisesta Suomesta tuon taivaallista. Heillä ei ole aluetta kohtaan kiinnostusta, ja jopa heidän kokemuksensa kotimaanmatkailusta rajoittuu satunnaisiin heinäkuisiin kulttuuritapahtumiin, joissa juodaan Lapin Kultaa muovimukeista. He vierastavat ajatusta tarpeesta nyanssoida HSL-alueen ulkopuolista todellisuutta, ja niinpä he huolettomasti viittaavat tähän alueeseen banaaleilla kategorisointikäsitteillä, kuten ”maakunnat”, ”Väyrys-Suomi”, ”susiraja” tai ”pönde”.

Keskustan likaisten temppujen osaston lennokas tarina maaseudun ja nurmijärveläisten intressien poliittisesta yhdenmukaisuudesta uppoaa tähän väestönosaan sukkana ja ilman lähdekritiikkiä. Tämä johtuu siitä, että tarinaa toistetaan väsymättä, kuten propagandisteilla on tapana, eikä uuden sukupolven kantahelsinkiläisillä ole kerta kaikkiaan minkäänlaista kokemusperäistä kapasiteettia arvioida tarinan paikkansapitävyyttä. Heille on täysin järkeenkäypä ajatus, että Seutulan takainen maailma on yhtä ja samaa kunnallisesta autonomiasta jankuttavaa ”haja-asutusta”, onhan kyse yhtä kaikki ”maakunnista”. Niinpä he siirtävät syrjään kaiken jälkiteollisesta yhteiskunnasta oppimansa ja konstruoivat mielessään rinnakkaistodellisuuden, jossa neljän miljoonan maalaisasukkaan ”pönde” keskittyy pyörittämään palveluitaan heidän verovaroillaan.

Koska uuden sukupolven helsinkiläiset joko ovat vihreitä tai vähintään sympatiseeraavat vihreitä urbanismiajatuksia, he rakastavat todellisia kaupunkeja ja vihaavat nurmijärveläisiä. Omaksuttuaan keskustan likaisten temppujen osaston propagandatarinan he järkeilevät, että kaikki nurmijärveläisten tuottama harmi on ”maalaisten” vika. Niinpä nämä nuorurbanistit ovat alkaneet syyttää vähäväkistä ja syvästi harmitonta maalaisväestöä Helsingin veroäyristä ja globaalista ilmastonmuutoksesta. Itsevarmoina ihmisinä he eivät pahemmin edes pysähdy puntaroimaan mahdollisuutta, että olisi jonkinlainen ajatusvirhe päätellä Kontulan ala-asteen luokkakokojen seuraavan siitä, ettei viimeisten kyläkoulujen ikkunoihin ole vielä hakattu lautoja.

Retoriikan tasolla ilmiö näkyy selvästi. Vihreässä jargonissa kritiikki siitä, että nurmijärveläiskuntien kaavoittajat ohjaavat kaupungin kasvun hajalleen, ilmaistaan ”ripottelun” käsitteellä: uusi asutus ”ripotellaan” pitkin peltoja. Näinhän voi sanoa, kun kyseessä on kaavoittajan aktiivinen päätös. Tämän kuultuaan nuorurbanistit alkavat silmää räpäyttämättä raivota, että vähenevä ja suurelta osin synnyinpaikassaan asuva maaseutuväestö on ”ripoteltu” hajalleen pitkin Suomea, vaikka ei heitä nyt jumaliste kukaan ole käynyt sinne ”ripottelemassa”. Taustalla voi olla vain kepun likaisten temppujen osaston propagandan teho, koska vaihtoehtoiset selitykset ovat oikeasti liian villejä.

Näin siis keskustan likaisten temppujen osaston ratkaiseva virhearvio johtaa siihen, että osaston juonikas propaganda kääntyy itseään vastaan. Maaseutu joutuu tulilinjalle.

*****

Koko tarinan lopputulos taidetaan tietää.

Minkäänlaiset päätöksentekoon liittyvät avaukset, joiden lopputulosta kehtaisi kutsua demokratiaksi, eivät kiinnosta ketään, ainakaan ketään, jolla on päätösvaltaa.

Maa viipaloidaan demareiden innovoimiin ”vahvoihin peruskuntiin”. Pari vähäpätöisempää nurmijärveä ja huomattava määrä maalaiskuntia poistuu kartalta. Lopputulos ei tyydytä ketään.

Nurmijärveläisten pääkaupunki Espoo jätetään rauhaan, koska nykyisin mikään ei enää onnistu ilman kokoomusta. Espoossa taas vaikuttaa Espoon kokoomuksen palkkioviranhaltijoita, eikä se maailman korruptoitumattomin maa -juttu nyt herraisä sentään sitä tarkoita, että Espoon kokoomuksen palkkiovirkoja voitaisiin noin vain lopettaa. Sitä paitsi heillehän on luvattu ja asiasta oli puhettakin.

Nurmijärveläisiä vihaavat uuden sukupolven kantahelsinkiläiset pitävät joka tapauksessa tarkasti huolen siitä, että kaupunkirakenteen ongelmiin täysin osattomat maaseudun pikkulapset herätetään koulubussiin tästä lähtien puoli tuntia aikaisemmin. Maaseudun asukkaita ei puolusta kukaan, koska heidän kohtalonsa on sidottu nurmijärveläisten kohtaloon, ja on totta tosiaan ja aivan ilman ironiaa oikeus ja kohtuus, että nurmijärveläiset saavat työntää ”itsehallintonsa” juuri sinne.

Kommentoi Facebookissa
teppo eskelinen