Korruptio ihmisen asialla

Teksti Antti Rautiainen

Lähes kaikella on myös omat hyvät puolensa.

Kesäkuun 14. sain kielteisen päätöksen hakemaani turistiviisumiin. Päätöstä ei perusteltu, mutta ilmeisesti lähivuosina minulla ei ole Venäjälle asiaa. Voi olla, että pitää odotella nykyisten vallanpitäjien vaihtumista. Venäjällä kokemistani ilmiöistä riittää kuitenkin aiheita kolumneille vielä useammaksi kuukaudeksi.

Viime kesäkuussa kirjoitin, mikä kaikki on paremmin Venäjällä. Joukkoliikenteen listasin, mutta unohdin junat – viime kuun olen viettänyt Länsi-Euroopassa junaillen, ja ymmärsin jälleen kerran, että Venäjä on ehkä Euroopan ainoa maa jossa junat ovat aina ajoissa. Kuten Moskovan metrokin, ilman automaatiota, noudattaen 90 sekunnin vuoroväliä ruuhka-aikoina. Jos Helsingin metron automaatio toteutuu, veikkaan että puoli tuntia tulee olemaan ihan normaali myöhästyminen.

Yksi venäläinen ilmiö, jota en kokenut nahoissani lainkaan koko sinä aikana kuin asuin siellä, on korruptio. Paljon puhuttu Venäjän korruptio näkyy vain joillain yhteiskunnan osa-alueilla, suurimmasta osasta muita se puuttuu täysin.

Jos olisin yksityisautoillut, olisin hyvinkin voinut joutua korruption kanssa tekemisiin – liikennepoliisit tarjoavat usein mahdollisuutta hoitaa maksut ”ilman ylimääräistä paperityötä”. Jos olisin toimitusjohtaja, minulle olisi ehkä tarjottu ”oikotietä” kaavoitusbyrokratian läpi. Jos minulla olisi lapsia, olisin ehkä joutunut ostamaan koululle hintavia laitteistoja vastineeksi hyvään oppilaitokseen pääsemisestä, tai maksamaan lastentarhaan pääsemisestä ylipäätänsä. Yliopistossa en kuitenkaan kohdannut mitään tällaista. Omassa matematiikan ja luonnontieteiden tiedekunnassani yksi professori oli jäänyt kiinni korruptiosta vuosikymmeniä sitten Neuvostoliiton aikoina, ja tästä juoruttiin edelleen. Samassa rakennuksessa opiskelleet insinöörit kuitenkin tiesivät tarkkaan, kuinka paljon mistäkin tentistä piti maksaa, kenelle ja miten.

Vain kerran yritin itse lahjoa virkamiehen, tosin en Venäjällä vaan Valko-Venäjällä, yli kymmenen vuotta sitten. Tuolloin, ja ehkä vielä nykyäänkin, Valko-Venäjällä oli ”ekologiavero” joka maassa vierailevan piti maksaa, ilmeisesti valkovenäläisen ilman hengittämisestä. Veron arvo oli pari Suomen markkaa, se piti maksaa johonkin virastoon (kukaan ei tiennyt mihin), ja maksukuitti piti esittää rajalla. Käytännössä kaikki tarjosivat rajavartijalle saman summan Valko-Venäjän ruplia. Itse taisin laittaa setelin Brestissä jotenkin väärällä tavalla passin väliin, vihainen rajavartija tyrkkäsi sen minulle takaisin, ja pääsin Puolan junaan joutumatta vastuuseen Valko-Venäjän ekologian tärvelemisestä.

Sanonta kuuluu, että ”Suomessa kaikki toimii, mutta mitään ei voi järjestää. Venäjällä taas mikään ei toimi, mutta kaiken voi järjestää”. Ensi näkemältä Suomen malli kuulostaa paljon houkuttelevammalta. Mutta ei välttämättä silloin, jos joku asia ei Suomessa toimikaan. Tämä on harvinaista, mutta sitä tapahtuu toisinaan. Yhden loistavan esimerkin tästä erosta löysin Spektr-lehden numerosta 3/2012.

Spektr on siis se venäjänkielinen ilmaisjakelulehti, jota on kasapäin jaossa Vaalimaan raja-asemalla. Se on esimerkki Venäjällä paikallislehdissä ja erilaisten laitosten sisäisissä lehdissä kukoistavasta neuvostotraditiosta, että painetaan pelkästään hyviä uutisia. Siksi siinä ei juuri koskaan ole mitään mielenkiintoista, ja venäläisturistit lukevat sitä lähinnä ilmoitusten vuoksi. Tämä (ilmeisesti vain paperilehdestä löytyvä) tarina Suomen eläinbyrokratiasta oli kuitenkin helmi.

Jelena Ležneva matkusti ennen usein Helsingin ja Pietarin väliä koiransa kanssa. Matka tämän vuoden helmi-maaliskuussa jäi kuitenkin viimeiseksi yhteiseksi. Bussimatkalla Pietarista Helsinkiin tullimies halusi nähdä koiran eläinlääkäritodistuksen. Kävi ilmi, että määräykset matolääkkeistä muuttuivat helmikuun alussa – jatkossa todistuksen lääkkeen (käytännössä Drontalin) ottamisesta pitää olla päivätty enintään viisi päivää ennen matkaa, kun aikaisemmin riitti kuukausi. Käytännössä rokotustodistuksia ei tarkasteta juuri koskaan, ja muutoksesta ei oltu mainittu rajaa toiseen suuntaan ylitettäessä.

Takaisin tullessa tullimies kuitenkin poisti Ležnevan tylysti bussista, ja lähetti hänet koirineen liftaamaan takaisin Pietariin eläinlääkärille -25 asteen pakkasessa. Drontal käytiin ottamassa, mutta seuraavalla matkalla kukaan Suomen rajalla ei taas vilkaissutkaan todistuksia.

Juuri tällaisessa tilanteessa venäläinen virkamies usein ehdottaa sopimusta, joka on käytännössä kaikkien etu. Muutamaa sataa ruplaa vastaan hän antaa armon käydä oikeudesta. Rahasumma ei usein edes ole niinkään kiristystä, vaan kohtuullinen korvaus siitä valtavasta riskistä, jonka virkamies ottaa katsoessaan järjettömiä ja julmia määräyksiä sormiensa läpi. Suomalainen tullimies ei kuitenkaan toimi tämän logiikan mukaan ja seurauksena on rangaistus, joka ei ole missään suhteessa rikkomuksen vaarallisuuteen.

Usein korruptio edustaa inhimillistä vaihtoehtoa kasvottomalle byrokratialle. Perheenisä ajautuu baaritappeluun mutta katuu syvästi, ja miliisi armahtaa vuosien vankilatuomion. Äiti rukoilee professoria muuttamaan tentissä reputtaneen arvosanaa, jotta tämän poika ei joutuisi vuorille sotimaan – ja tämä suostuu. Yritystoiminnalle aiheutuu korruptiosta mittavia menoja, mutta usein erilaisten lupien byrokratiaviidakko on niin läpipääsemätön, että ilman korruptiota moni yritys kaatuisi alkuunsa. Ja poliisin korruptio keskittyy niille alueille, jossa Venäjän lainsäädäntö on kaikista typerintä armottominta – eli huume- ja ulkomaalaislainsäädäntöön.

Kuten moni muu asia Venäjällä, suurin osa korruptiosta ei ole mustaa eikä valkoista, vaan sijaitsee valtavalla harmaan alueella siinä välissä. Suurin osa korruptoituneista virkamiehistä ei myöskään ole yksikäsitteisesti hyviä eikä pahoja, vaan seilaa samoilla harmailla vesillä, henkilökohtaisen edun, yleisen moraalin ja yleisinhimillisten vaatimusten ristipaineissa. Suurin osa heistä on valmis suostumaan joihinkin tarjouksiin, mutta toisiin ei missään tapauksessa. Joskus osa heistä ajautuu harhaan, esimerkiksi hyväksymällä piirrokset rakennuksesta, joka sitten romahtaa. Toisinaan tällaiset virkamiehet myös joutuvat vuosikausiksi vankilaan, ja ehkä hyvä niin. Mutta siitä, että kaikkia Venäjän sekavia ja järjettömiä määräyksiä alettaisiin noudattaa kirjaimellisesti, seuraisi aivan yhtä paljon kärsimyksiä, jos se ylipäätänsä olisi mahdollista. Vastuu korruptiosta on siis mielestäni aivan yhtä lailla pätemättömien lainsäätäjien kuin yksittäisten virkamiesten.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019