Teksti Laura Rantanen

Sisältää joululahjavinkin omavaraisille saippuanystäville, joilla on jemmassa teuraseläimen rasvaa.

Keväinen ”pitäisi, pitäisi, pitäisi”-stressini lievenee vuosi vuodelta. Olen lähes hyväksynyt realiteetit: Kun on kotona työskentelevä kovin vilkkaiden mini-ihmisten kotiäiti, niin sitä ei ihan kivuttomasti taivu sellaisiin omavaraisuusponnistuksiin, kuin edellisten sukupolvien tarmonpesät. Ne, jotka synnyttivät 13 lasta ja hoitivat lasten lisäksi eläimet ja kodin. (Haluaisin olla kärpäsenä katossa!) No jotkut taipuvat yhä. Kuten lampuriystäväni Krisse, joka asuu museotilalla, osaa ihmeellisiä asioita lampaan teurastuksesta rekan ajoon ja on muun muassa leiponut pettuleipää torimyyntiin.

Pettu on siis se ”puolet petäjäistä” -sanonnan alkulähde, jota käytettiin satoja vuosia sitten ruisjauhon korvikkeena. 2000-luvun pettuleipä sai häkellyttävän innostuneen vastaanoton. Tutkijatason ihmisetkin riehaantuivat: ”Tätä terveysruokaa on saatava myyntiin isommille markkinoille.” Krisse hihitti pettuleivän ylistystä kuunnellessaan hiljaa sisäänpäin ja mietti, että ihminen tosiaan voi syödä vaikka sammalta, mutta kun kaupasta saa ruista, niin miksi syödä lyijykynänpäältä maistuvaa rievää. Tahallaan kurjailu on kummallista.

Omavaraisuuden uusi aalto on tulossa. Epämääräinen bulkkiruoka ja EU:n keskittyneimmät ruokamarkkinat tökkivät syystäkin ja yhä useampi haluaa olla perillä siitä mitä syö. Haastattelin hiljattain helsinkiläistä pariskuntaa, jotka pyrkivät jatkuvasti lisäämään itse kasvattamansa ruuan osuutta ruokavaliostaan. Heillä on viljelmiä mökillä ja etenkin perheen äiti on kova sienestäjä, marjastaja, hilloaja ja kuivaaja. Hän on myös haka ompelemaan vaatteita itse. Ihailtavaa ja arvostettavaa.

Olin erityisen ilahtunut, kun tuo tarmokas ihminen totesi haastattelun lopuksi, että itse tekemisen on oltava hauskaa. Niin sanoo Krissekin, pitkälti omavarainen ihminen olosuhteiden sanelemana. Museotilalla asuva ystäväni osaa arvostaa nykyaikaisia mukavuuksia, vaikka lypsääkin kotitarvemaidot oman lehmän tissistä ja ostaa ajoittain kaupasta vain tupakkaa, kahvia ja sokeria.

Jos aikoo olla kovin omavarainen, on opeteltava valtava määrä taitoja. Siinäkin menee aikansa. Esimerkiksi toimivan tietokoneen rakentaminen tuntuu jotenkin uuvuttavalta ajatukselta. Harva toimitus kuitenkaan hyväksyy itse askarrellussa kirjekuoressa lähetettyjä sulkakynällä kirjoitettuja juttuja. Emme elä pettuleipäajalla ja kaikesta ei ole pakko yrittää selviytyä omin voimin. Eivät ne sitä paitsi yksinään puurtaneet aikaisemminkaan, vaan porukalla. Koulusta jäätiin perunannostolomille ja tiloilla oli työväkeä.

Kuten kaikissa ihmisen toimissa, myös omavaraisuusponnisteluissa on helppo vetää överiksi. Öljyn hinnan kallistumista ja maailmanlopun meininkiä odotellessa huomaa ensin laittaneensa jättömaalle säkkiviljelmät ja löytää pian itsensä valmistamasta yömyöhällä hammastahnaa suolasta.

Kun huomaa uupumuksen olevan iskemässä, on aika pysähtyä. Jos haluaa olla mahdollisimman pitkälle omavarainen, kannattaa etsiä joukko samanmielisiä ja tehdä porukalla. Tai ostaa joskus jotain kaupasta… Kerran Krisse otti talteen omien teuraseläintensä rasvaa ja teki saippuaa. Omavarainen ihminen ei käytä ulkomailta ostettua glyseriiniä, mutta olivat saippuatkin kaukana niistä joulumyyjäisten käsintehdyistä tuoksusaippuoista. (Joululahjavinkki saippuan ystäville, jotka haluavat tuoksua samalta kuin ”lihakeiton pintaan jäähtynyt ketto.”)

Krisse ei ole mielikuvitushenkilö, vaikka hän myöntää itsekin vaikuttavansa sellaiselta.