Hyvät vihreät ystävät

Teksti Teppo Eskelinen

Vaalianalyysia, eli avoin kirje vihreille.

Olette nyt ryhtyneet joukolla miettimään, mikä teidän kampanjassanne meni pieleen kun puolueenne romahti niin pahasti. Muun muassa Erkki Perälä on selvästi saanut paljon keskustelua aiheesta aikaiseksi.

Kuten hyvät ystävät tiedätte, minä olen aina kuulunut siihen porukkaan joka ei näe vasemmiston ja vihreiden nokittelussa mitään hedelmällistä. Päinvastoin, uskon että tietty hyvin samalla tavalla ajatteleva jengi on liian hajallaan liian monessa puolueessa, ja tätä asetelmaa olisi kyettävä jotenkin ylittämään. On ollut tuskallista seurata neljä vuotta vanhojen kavereiden keskinäistä järjetöntä hallitus-oppositio-kiistaa – ihmisten, jotka ovat kasvaneet poliittisesti yhdessä, samoissa järjestöissä ja opiskelijapolitiikassa, ja joiden puoluevalinta saattoi lopulta olla hyvinkin pienistä ja sattumanvaraisista asioista kiinni.

Olen aina toivonut vihreiden olevan niiden puolueiden joukossa, jotka menestyvät.

*****

Tällä kertaa kuitenkin toivoin teidän häviävän.

En siksi, että tunaroitte viestintänne. Ei siinä olisi tarvinnut enää toivoa mitään. Ensimmäistä kertaa sen leijonan nähdessäni totesin ääneen, että tämä taitaa olla Suomen historian ensimmäinen kerta kun poliittinen puolue häviää vapaaehtoisesti vaalit. En ydinvoiman takia, kyllähän te vastustitte sitä, vaikka mitä väittäisi. En todellakaan siksi, että näkisin persu-Suomessa mitään positiivista. Toivoin teidän häviävän siksi, että se tekee teille hyvää.

Kysykääpä itseltänne: minkälainen on poliittinen puolue, joka ei tiedä, miltä tuntuu todella hävitä vaalit? Voiko olla että se EI vaikuttaisi puolueen käsityksiin itsestään ja politiikasta? Puolueet, hyvät ystävät, ovat ihmisyhteisöjä, ja fiksujenkin ihmisten puolueissa vallitsevat aikalailla samanlaiset massapsykologiset tekijät kuin ihmisyhteisöissä yleensä. Yksi tällainen tekijä on, ettei näitä tekijöitä huomaa sisältäpäin. Liika voittajuus tyhmentää. Vaalien alla vihreät esimerkiksi todella selvästi kuvittelivat, että akateeminen väki äänestää vihreitä joka tapauksessa, vaikka puolue heittäisi ykköskaartinsa puolustelemaan yliopistouudistusta. Eipä tainnut äänestää.

Kun te eri foorumeilla nyt kyselette, mikä meni pieleen, te kysytte peruskysymyksiä joiden kysyminen on saattanut jäädä aika vähiin, eikös? Mitä te olette, mitä te ette ole? Mihin te ajattelette voivanne vaikuttaa, mikä on teille kaikkein tärkeintä? Tiedättekö, minun kaltaiseni politiikkaa aktiivisesti seuraavan yhteiskuntatieteilijän on ollut oikeasti aika vaikeaa hahmottaa sitä, mitä vihreät on ja mitä se ei ole. Edellä kuulemma, mutta mikä on suunta?

Vaalien jälkeen Leo Stranius kirjoitti blogissaan, että yksi Helsingin vihreiden onnistumisista oli hyvä ehdokasasettelu. Tähän kuului Leon mukaan se, että oli ehdokkaita tulppaamassa oikeaa ja vasenta laitaa. Se, että ehdokkaat edustavat mitä sattuu, on siis ”hyvää ehdokasasettelua”, eikä esimerkiksi ideologista hämmennystä? Leo sattuu olemaan yksi periaatteellisimmista tuntemistani ihmisistä. Ettekö te näe tässä mitään – oireellista?

*****

Kerronpa vielä, mistä ajattelen tämän asetelman johtuvan. Koska vihreät on voittanut jokseenkin aina, puolueessa on alettu uskoa huonoon politiikan teoriaan. Kutsun sitä Soininvaara-sosiologiaksi. Soininvaara-sosiologian mukaan Suomessa käynnissä oleva jälkiteollinen rakennemuutos, siihen liittyvät sosioekonomiset muutokset ja yleinen koulutustason nousu johtavat väistämättä vihreiden kannatuksen asteittaiseen nousuun, ja puolue on näin jonkinlaisen sekulaarin predestinaation hengessä nousemassa väistämättä yhdeksi suurista puolueista. Niin naurettavalta kuin tämä näin ilmaistuna kuulostaakin, uskon että vihreät lähes kokonaisuudessaan on tietoisesti tai tiedostamattaan uskonut vahvaan tai heikkoon versioon tästä ajatuksesta. Myöntäkää nyt, te oikeasti ette järkyttyneet pelkästään vaalitappiosta, vaan siitä, että vihreät voi ylipäänsä kokea suurehkon vaalitappion.

Se, että vihreät on Helsingissä suuri puolue ja vihreillä on hieman vaikeuksia navigoida Kehä III:n ulkopuolella, on epäilemättä auttanut tämän uskon leviämistä. Suomi on, luulen minä, alkanut näyttää teistä paikalta, jonka poliitisen ilmapiirin voi lukea asteikolla 2000-luvun todellisuuden hyväksyminen–jääräpäisyys. Minä en syytä teitä kokoomuksen sivukonttoriksi, mutta miettikääpä hetki, kenen jargonilta edellä sanottu kuulostaa. Uusi–vanha. Edistys–jääräpäisyys. Vanhat rakenteet–rakenteiden purkaminen. Porvarihallituksessa saattoi olla vaikeaa tehdä politiikkaa, mutta eikö siellä ollutkin helppo puhua?

Mutta ystävät hyvät, politiikalla on edelleen väliä. Ihmiset eivät äänestä sosiologin tai tilastotieteilijän mallin tuottaman imperatiivin perusteella, vaan koska uskovat joihinkin asioihin. Jopa keskusta, jonka piti kuolla omaan mahdottomuuteensa jo 1970-luvulla, pitää tätä sosiologiaa pilkkanaan, vielä näiden vaalien jälkeenkin.

Jos näissä vaaleissa jotain hyvää oli, se oli se, että huono sosiologia sai turpiin.

Ja se jälkiteollinen 2000-luvun yhteiskunta, sekään ei saavu silkkistä mattoa pitkin. En tarkoita pelkästään romahtavia teollisuuspaikkakuntia tai kaltaisiani akateemisia pätkäduunareita, vaan niitä suuria ja kasvavia eriarvoisuuksia, marginaaleja ja hiljaista tyytymättömyyttä, jota uusi järjestys tuo tullessaan. Tuotantorakenteen muutoksen ja uusliberalismin yhtäaikaisuus voivat olla sattumaa, ja niitä voi myös katsoa normatiivisesti eri valossa – mutta kannattaisiko tämä sanoa ääneen? Unohtuiko?

*****

Samaan aikaan, oletteko huomanneet, teistä on tullut oikea puolue. Oikea puolue tarkoittaa, että on osa Systeemiä. Politiikassa on aina murehdittu likaisten käsien ongelmaa, ja pohjimmiltaan suuri osa ihmisistä aina toivoo, että jostain tulisi poliitikko, joka jollain tavalla astuisi tämän yläpuolelle, sanoisi: minulla on periaate ja sitä en myy. Periaatteen sisällöllä voi olla hämmentävänkin vähän väliä. Konsensuspolitiikassa teitä on jaksanut kiukuttaa se, että teiltä odotetaan mahdottomia voimia koko hallituksen ohjaamiseen. Te olette selittäneet, että te olette vain yksi puolue ja voimasuhteet ovat nämä ja nämä. Se on aivan totta. Te olette vain yksi puolue.

Mutta ehkä te ette ole huomanneet, että suuri osa teidän menestyksestänne on johtunut toivosta, eikä mistään edelläolosta. Toivosta, että te olisitte juuri jotain erilaista. Jotain puhdasta. Pelkään että ette ole täysin ymmärtäneet, mistä ”ydinvoimahallituksessa” oli kyse. Ei siinä ollut kyse siitä, että olisitte lakannut olemasta uskottava ydinvoiman vastustamisen kanava. Siinä oli kyse siitä, että teiltä toivottiin sellaista periaatteellisuutta, jota muilla ei ole. Ja sanomalla, että olette vain puolue muiden joukossa, te normalisoitte itsenne puolueena, normalisoitte itsenne osaksi Systeemiä, ja normalisoitte itseltänne toivon siivittämää kannatusta pois. Tervetuloa Systeemiin. Systeemissä ei valitettavasti pärjää enää ”raikkaudella”, täytyy olla enemmän ideologiaa.

Kun te nyt sulattelette tappiotanne, te joudutte kohtaamaan sen tosiasian, että poliittisella puolueella pitää olla aate, sen aatteen pitää olla kirkas ja kirkkaasti kommunikoitu, ja että aika ei tuo vaalivoittoja, politiikka tuo. Parhaimmillaan te luovutte ylimielisestä Soininvaara-sosiologiasta ja alatte käydä aitoa poliittista kamppailua. Ja tämän prosessin jäljiltä te olette paljon parempi porukka, puolue jonka kanssa on ilo tehdä kaikenlaista punavihreää yhteistyötä.

Tältä pohjalta, hyviä analyysihetkiä.

Kommentoi Facebookissa
Route Couture
Migration Comics