Uhri pysyköön uhrina?

Kirjeenvaihtajat

Kirjeenvaihtajat ovat yhteytemme maailmalle. He kirjoittavat maailmasta, elämästä ja yhteiskunnasta sellaisena, kuin se heidän asemapaikastaan näyttäytyy.

Teksti Satu Taskinen

Itävallassa Chilen kaivosuutisten rinnalle nousi Natascha Kampusch.

Viime viikolla 33 chileläistä mainaria pelastettiin loukusta, ja miljardi ihmistä seurasi pelastusoperaatiota.

Huomasin ajattelevani kolmea asiaa. Ensimmäinen niistä oli järjenvastainen. Ajattelin, että tavallaan nyt kun tiesi kaiken menevän hyvin, oli jopa sääli, että koko romanttisesti ohjattu spektaakkeli olikin sitten niin nopeasti ohi.

Siihen liittyi ajatus siitä, mitä näistä kaikista seuraajista – minä itse mukaan lukien – olisi ajateltava. Yhtäältä oli kuvottavan selvää, kuinka poliittisesti laskelmoitua kuvaa tiedotusvälineiden kautta välitettiin. En kuitenkaan pidä kyynisyydestäkään, joten liikutuin mielellänikin ihmisten riemusta.

Toinen ajatus oli tirkistelevä. Mietin, että olisi kiinnostavaa tietää, kuinka tuollaisen kokemuksen sulattaa. Sitä teki mieli alkaa tutkia.

Kolmas ajatus koski tiedotusvälineitä. Mainariuutinen oli nimittäin pantu yleisradion nettisivulla rinnakkain uutisen kanssa, jossa tiedotettiin itävaltalaisen kirjailijan Kathrin Rögglan näytelmästä Die Beteiligten (suom. Osalliset).

Rögglan näytelmä käsittelee tiedotusvälineiden ja yleisön suhtautumista Natascha Kampuschin tarinaan ja vapautumiseen omata loukostaan. Siinä ei siis tulkita Kampuschin tarinaa sinänsä. Näytelmässä ei edes mainita Natascha Kampuschin nimeä.

Ajattelin, että mikäli Chilen mainareita käytetään samalla tavalla hyväksi kuin uhreja tällaisissa pelastumistarinoissa usein käytetään, juhlituista sankareista saatetaan pian tehdä parjattuja. Riippuu siitä, kuinka he tekevät yhteistyötä median kanssa ja lunastavat ihmisten heille asettamat odotukset.

Ihmiset janoavat onnellisia loppuja. Mutta vaikuttaa siltä, että tuo jano on nopeasti tyydytetty. Yleisö haluaa etenkin syyllisiä eikä useimmiten luovuta, ennen kuin ne on löydetty ja niitä rankaistu. Yleisö ja tiedotusvälineet eivät myöskään pidä siitä, että uhritarinoiden onnellisteny loppujen seurauksena uhri ei enää esiinny uhrina. Asioiden on jäätävä sillä tavalla auki, että niitä voi tarpeen tullen märehtiä yhä uudestaan ja uudestaan, sääliä ja tuntea myötätuntoa.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Natascha Kampusch ei pakonsa jälkeen suostunut kertomaan vangitsijastaan yksityiskohtia. Kampusch antoi haastatteluja, mutta punnitsi sanansa tarkkaan. Hän toki vaikutti vakavalta ja jollain tavalla toipilaalta, mutta ei missään määrin säikyltä ja tasapainonsa täysin menettäneeltä tytöltä. Hän puhui huolellista saksaa ja kertoi kuunnelleensa vankeudessaan paljon radiota. Hän arvosteli poliisia liittyen sieppaamisensa selvittämiseen. – Ja on osoittautunut, että joissakin asioissa hän oli oikeassa.

Ajan kanssa alkoi kuulua yhä enemmän Kampuschia arvostelevia ja epäileviä ääniä motolla: jos joku selviää noin hyvin kahdeksan vuoden vankeudesta, koko vankeus ei luultavasti ollutkaan niin hirveää tai jopa kokonaan keksittyä.

Chilen mainareiden yhteydessä tiedotusvälineet haluavat jo nyt tietenkin tietää, mitä ensimmäisten 17 loukkupäivän aikana tapahtui. Millaista ryhmädynamiikkaa, kauhua, väkivaltaa, sankaruutta ja muuta myyvää materiaalia. Toistaiseksi mainarit eivät ole kertoneet. Painostus ei varmasti lopu siihen. Ei myöskään houkutus palkkioista, joita tarinoista tarjotaan.

Ensin sankarillisesta Natascha Kampuschista tehtiin tietyssä mittakaavassa toisen kerran uhri. Häneltä onkin kysytty, miksei hän aloita uutta elämää jossain muualla toisella nimellä. Niin hänen ei tarvitsisi kohdata minkäänlaisia hyökkäyksiä.

Kampuschin vastaus oli kirjoittaa omasta tarinasta omilla ehdoilla itse. Kirja 3096 Tage (suom. 3096 päivää) julkaistiin muutama viikko sitten. Kampusch sanoo, että siinä on kaikki, mitä hänellä on asiasta sanottavaa. Hän kertoo myös, että vnkeudessa hänet pakotettiin käyttämään toista nimeä. Kampusch ei aio muuttaa ja taas hylätä identiteettiään, vaan sanoo pitävänsä kiinni oikeudestaan elää näkyvänä ihmisenä omassa kotimaassaan. Niin tietenkin. Olisihan aivan absurdia vaatia häntä pakenemaan, ikään kuin jättämään meidät muut rauhaan.

Kuinka ylipäätään näin voi käydä? Yleisö omii uhrien tarinat ja käyttää niitä omiin tarkoituksiinsa. Yhtäkkiä on tuhansia ihmisiä, jotka muka tietävät kuinka kaikki todellisuudessa tapahtui ja mitä uhrit tuntevat, tietävät ja haluavat. Yleisön silmissä uhri ei saa itsenäistyä eikä asettua vastakarvaan. Sankari ei saa sanoa, ettei hän halua olla sankari, vaan tavis.

Kommentoi Facebookissa
satu taskinen