Kiero kirjatrokari ei kerro kaikkea kaikesta

Henkilökohtaista

Henkilökohtaista-blogin kirjoittajat ovat elämän asiantuntijoita: he tutkivat muun muassa elämäntapoja, tyyliä, työtä, musiikkia ja perhettä. Henkilökohtainen on poliittista.

Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Sudenpentujen käsikirja

Lapsena Sudenpentujen käsikirjan lukeminen oli melkoinen pettymys. Lupauksen mukaan myyttisen kirjan piti kertoa kaikki kaikesta. Todellisuudessa se opetti muutaman solmun ja sen, miten rakentaa periskooppi. Veljeni oli jo tehnyt koulussa periskoopin, ja erilaisissa solmuissa olen aina ollut huono, joten kirjan anti jäi laihaksi.

Vaikka käsikirja oli surkea, Aku Ankka -lehti toisensa perään on kertonut sen ylimaallisista kyvyistä. Vuonna 1992 legendaarinen ankkapiirtäjä Don Rosa lisäsi kierroksia myllyyn. Huikeassa seikkailutarinassa Kadonneen kirjaston vartijat Rosa lähtee liikkeelle ajatuksesta, että Aleksandrian kirjasto ei olekaan täysin tuhoutunut, eivätkä sen opukset kadonneet. Tämä tieto löytyy, mistäpäs muusta kuin Sudenpentujen käsikirjasta.

Kadonneen kirjaston innoittamana veljenpojat ja Roope-setä laukkaavat halki maailman etsien jäänteitä tiedollisesta aarteesta. He löytävät tuhoutuneita kirjastoja toisensa perään: niistä jokainen on sekä säilyttänyt Aleksandrian kirjaston perinnön että lisännyt siihen omansa.

Lopulta etsinnässä on jo kirjasto, joka sisältäisi paitsi Aleksandrian kirjaston myös esimerkiksi Bysantin kirjaston ja Marco Polon keräämät aarteet.

Puolivälissä tarinaa aloin pelätä loppua. Voiko Rosa onnistua lopettamaan tarinan kunniakkaasti? Ei kai hän päädy nimeämään kirjastojen perilliseksi jotain niin latteaa kuin British Libraryn tai Yhdysvaltain kongressin kirjaston?

Ei sentään. Lopputulos on rosamaisen näppärä, ankkamainen ja jokseenkin hellyttävä: tiedolliset aarteet ovat tietysti koko ajan olleet ankkakonklaavin silmien alla: Sudenpentujen käsikirjassa. Se on kätkenyt sisäänsä vuosituhantiset opit. Sudenpennut ovat pitäneet aarteesta huolta, onhan yksi heidän arvoistaan tiedon vaalinta.

Kirjoja kannattaa puolustaa ja niitä kannattaa lukea. Niihin on kätketty paljon viisautta ja valistuneisuutta (joskus myös typeryyttä). Mutta ei niiltä kannata vaatia, odottaa ja toivoa mitä tahansa. Eivät nekään kaikkeen kykene. Silti Rosa päätyi pystyttämään järjettömän ajatusrakennelman, joka vahvistaa myyttiä yhden kirjan kyvystä sisällyttää itseensä kaikki, mitä ihmiskunta on koskaan tiennyt ja koskaan haluaakaan tietää. Syy tähän absurdiin ratkaisuunkin on selvä: Rosa piirsi sarjakuvan tilauksesta. Norjalaisen Donald Duckin päätoimittaja halusi sarjakuvan juhlistamaan Norjan kansallista kirjan vuotta. Rosaa pyydettiin piirtämään tarina, joka ”edistäisi lukemista ja kiinnostusta kirjoihin”. Lopputuloksena Rosa kirjoitti hauskan tarinan, joka kannattaa lukea, mutta siinä haiskahtaa rahoittajan ideologia.

Onneksi Sudenpentujen käsikirjalle on kuitenkin olemassa todellisuuden vastine. Se ei tosin ole lapsuuteni periskoopinrakennusohje. Se ei myöskään ole Kadonnutta aikaa etsimässä, ei Marxin Pääoma, eikä luonnos Euroopan unionin Perustuslaista. Kaikki nämä opettavat paljon, mutta eivät niin paljon kuin Rosa antaa ymmärtää. Se Sudenpentujen käsikirja, josta puhun, sitä vastoin todella kertoo vaikka mitä. Se opettaa sekä solmujentekoa että Faroksen majakan varjoon kätkeytyvän salaisuuden. Se sisältää Aleksandrian kirjaston ja Marco Polon opetukset. Ja ennen kaikkea se, siis Wikipedia, on uskollinen sudenpentujen valalle, joka ”kieltää luovuttamasta käsikirjaa voitontavoittelun välikappaleeksi”.

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu

Mutta ”voihan verovähennys”! Wikipedialla ei ole kansallista juhlavuotta, ja siitä kirjoittaminen saattaisi vähentää ”lukemista ja kiinnostusta kirjoihin”. Roopen sanoin: ”Kiero kirjatrokari katoaa historian hämäriin hihassaan Aleksandrian aarteen ainokaiset jäännökset! Nyyh!”

Kommentoi Facebookissa
Hanna Kuusela