Kun metsää ei nähdä puilta

Sääasema

Sääasema tarjoaa ilmastouutisia ja ympäristöanalyysiä Fifin asiantuntijoilta.

Teksti Minna Sumelius

Kapitalismin logiikka ja Kioton sopimus: lapsi ei poistu karkkikaupasta vapaaehtoisesti.

Otsikon lauseella kuvailisin tämänhetkistä kansainvälistä ilmastopolitiikkaa. Vuonna 1997 YK:n ilmastopuitesopimuksen täydennykseksi solmittu Kioton pöytäkirja oli ensimmäinen kansainvälinen teollisuusmaiden kasvihuonekaasupäästöjä rajoittava asiakirja. Siinä mielessä sen voimaantulo Venäjän ratifioitua pöytäkirjan vuonna 2005 oli merkittävä edistysaskel. Askel ei kuitenkaan ollut riittävä, ja siinä on harhaanjohtavia piirteitä. Pöytäkirjan keinot noudattavat kapitalismin logiikkaa.

Teollisuusmaat aiheuttavat yli 60 prosenttia maailman kasvihuonekaasupäästöistä. Kioton pöytäkirja ei ole tähän mennessä onnistunut niitä suitsimaan. Mielestäni syy on harvinaisen selvä: päästövähennyksiä ei vaadita, niitä suositellaan. Se, että odotetaan suurten saastuttajien vapaaehtoisesti kääntävän päästönsä laskuun, ja sitä kautta riskeeraamaan talouskasvunsa, on hieman sama kun pyytäisi karkkikauppaan päässyttä lasta vapaaehtoisesti poistumaan.

Kööpenhaminassa joulukuun 7.-18. päivä pidettävässä YK:n ilmastokokouksessa (COP15) yritetään tehdä YK:n ilmastosopimuksen ja Kioton pöytäkirjan korvaava uusi, kattava sopimus. Kioton pöytäkirjasta jääneitä kotiläksyjä ei näytetä oppineen eikä edes halutun oppia. Neuvottelupöytään on tuotu jopa uusia päästökaupan mekanismeja. Myös Suomen valtioneuvoston sinänsä edistyksellisessä, juuri julkaistussa Ilmasto- ja energiapoliittisessa tulevaisuusselonteossa päästökauppaa hehkutetaan ”tehokkaana keinona”.

Yksi neuvottelupöydällä oleva päästövähennysmekanismi ovat niin sanotut REDD-hankkeet, ”Reduced Emissions from Deforestation and Degradation”, joissa teollisuusmaat ja niissä toimivat yritykset voivat välttää omia päästövähennyksiään rahoittamalla projektikohtaisia metsityshankkeita kehittyvissä maissa. Todellisuudessa REDD-hankkeet tosin vain siirtävät hakkuita ja niistä aiheutuvia päästöjä muille alueille, joten ilmastohyöty on täysi kupla. Hankkeet polkevat myös paikallisväestön oikeuksia ja tarpeita maahan ja toimeentuloon.

Vahingollista ilmasto-/metsäpolitiikkaa tehdään myös Suomessa. Muutoin EU:n ilmastopolitiikan kanssa linjassa oleva Suomi sooloilee ja ajaa Kööpenhaminaan mallia, jossa kussakin maassa tällä hetkellä pystyssä oleva metsä lasketaan hiilinieluksi, ja näin vähennetään kyseisen maan päästövähennysvelvoitteita. Lisääntyneet päästöoikeudet ansaitaan tässä mallissa siis ilmaiseksi, huolimatta aiemmista metsähakkuista. Jos aiemmin on vedetty sileäksi vaikkapa ikimetsää, sillä ei ole merkitystä, sillä hakkuuajankohdasta luettuna maan hiiltä sitova metsäpinta-ala on lisääntynyt ja sen myötä myös päästöoikeudet. Tämäkö on esimerkki, jota Suomi haluaa Kööpenhaminassa näyttää?

On asioita, joita ei voida yhdistää. Mielestäni kaksi sellaista ovat jatkuva voitontavoittelu ja ilmastonmuutoksen pahimmilta vaikutuksilta säästyminen. Päästövähennyksissä oma roolinsa on uusiutuvalla energialla, mutta ilman energiankulutuksen nopeaa ja radikaalia vähentämistä ei olla kestävällä tiellä. On lyhytnäköistä uskotella, että kapitalismin keinoin voidaan saada kontrolliin ongelma, jonka se on aiheuttanut. Kulutus ja ympäristötuho ovat saman kolikon, kapitalismin, kaksi eri puolta.

Sain juuri lahjaksi COP15-aiheisia tarroja, joissa lukee ”Capitalism is stumbling. Let’s make sure it falls.” Mielestäni epäonnistunut ilmastopolitiikka on tosiaan merkki siitä, että talouskasvun valta-aika on ohi. Jos päättäjät eivät sitä ymmärrä, heitä on autettava. Itse aion lähteä tekemään tämän osoittamalla mieltäni Kööpenhaminassa joulukuussa. Tule mukaan!

Kommentoi Facebookissa
minna sumelius

Mainos (teksti jatkuu alla)

Mainos loppuu