Oikeus olla punk

Teksti Anna Kettu

Alakulttuuri tarvitsee yhteisen identiteetin, mutta punk on myös vapautta.

Aion nyt tehdä jotakin sellaista, mitä ei varmaan pitäisi: arvostella punk-kulttuuria ulkoapäin. Ulkoapäin siksi, etten ole koskaan oikein kokenut mahdolliseksi päästä siihen sisään ilman tiukkaa sitoutumista erinäisiin pukeutumista ja käyttäytymistä koskeviin sääntöihin.

Tietenkään tämä ei ole mikään punkin ainutlaatuinen ominaispiirre, vaan jokainen alakulttuuri on aina kehittänyt omat kehykset identiteettinsä tueksi. Kuitenkin minulla on mielessäni kuva eräänlaisesta ihanteellisesta punk-kulttuurista, jossa anarkia tarkoittaa muutakin kuin vapautta dokata, jossa jokin tietty vaihtoehtoinen tapa tehdä asioita ei muodostu normiksi ja jossa ihmisille ei sanota, ettei näiden pitäisi käydä punk-festareilla jos heillä ei ole irokeesiä.

Kyllä, minulle on sanottu niin.

Minun mielessäni punk yhdistyy – tai ainakin sen mielestäni pitäisi yhdistyä – pyrkimykseen vapautua sortavista ja kahlitsevista vaatimuksista ajattelussa, ilmaisussa, taiteessa ja ulkonäössä. Siihen kuuluu myös itse tekeminen sekä tottakai myös tietynlainen välinpitämätön asenne ympäröivän yhteiskunnan normeja kohtaan. Sen ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sääntöjen rikkomista rikkomisen vuoksi: paljon mieluummin näkisin sääntöjä rikottavan siksi, että niiden rikkominen edistäisi jotakin tavoiteltavan arvoista.

Ulkopuolelta katsoen on tietysti liiankin helppo nähdä mikä tahansa joukko yhtenäisenä ja yleistää joidenkin huonot puolet koko ryhmää koskeviksi ominaisuuksiksi. Siksi en haluakaan sanoutua irti, vaan pidän ainakin itse itseäni punkkarina – vaikka jotkut olisivatkin asiasta eri mieltä.

Kommentoi Facebookissa
Vocapeople