Juuri alkaneilla Rakkautta & Anarkiaa -festareilla huomioni kiinnittyi tällä kertaa erityisesti elokuviin, joissa vammaisuutta tai muuta toiseutta käsitellään tavalla tai toisella taiteen kautta.

Kiitetty ja palkittu esimerkki tästä on ranskalaisen Nicolas Philibertin dokumentti On the Adamant (2022). Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon Kultaisen karhun pokannut kokonaisuus kuvaa Seine-joessa kelluvaa taideterapiakeskusta. Sen asiakkaina on esimerkiksi mielenterveyskuntoutujia monenlaisista taustoista.

Jokilaivaa muistuttava taidekeskus erottuu rannan maisemasta melko hätkähdyttävän näköisenä. Toisaalta se tuntuu piilottavan asiakkaansa jonnekin ”normaalin” yhteiskunnan ulkopuolelle ja silti sen lähettyville. Päiväjärjestys ja rutiinit on alusta asti kuvattu tärkeinä, mutta paikka on kaukana kolkosta laitoksesta. Myös sen työntekijät vaikuttavat aidosti kunnioittavan asiakkaitaan.

Elokuvakaan ei pällistele kohteitaan vaan antaa heidän tulla nähdyksi omilla ehdoillaan, monesti juuri taideteosten kautta. Taide toimii keinona kommunikoida asioita ja kohtaloita, jotka muuten olisi mahdotonta sanoittaa.

Niin ikään Sundancen elokuvajuhlien dokumenttisarjan pääpalkinnolla palkitussa elokuvassa The Eternal Memory (2023) tapaamme Paulina Marcela Urrutia Fernándezin eli Paulin. Hän on Alzheimerin tautia sairastavan puolisonsa Augusto Góngoran omaishoitaja. Augusto on tehnyt merkittävän uran Chilen hirmuhallintoa vastustaneena toimittajana ja kirjailijana. Pauli taas on entinen ministeri ja näyttelijä. 

Neljän vuoden aikana kuvatusta materiaalista välittyy muistisairauden julmuus, mutta kaiken aikaa myös pariskunnan keskinäinen rakkaus ja kunnioitus. Arkistofilmit Chilen historiasta ja Auguston työstä ja yhtä lailla parin videopätkät matkoiltaan tuovat elokuvaan syvyyttä ja tekevät henkilöt katsojalle läheisiksi.

Kirjoittaminen on aina ollut Augustolle yksi keino muistaa. Pauli taas käsittelee Chilen väkivaltaisia tapahtumia näyttämöllä. Maite Alberdin ohjaama teos kertoo rehellisesti yksityisestä surusta ja rakkauden kestävyydestä muistin ja muistojen kadotessa. Välillä sairauden vaiheet näytetään jo tuskastuttavan intiimisti. Samanaikaisesti elokuva kuitenkin puhuu yleisellä tasolla historian sekä vaikeiden asioiden muistamisen tärkeydestä. Lopputulos on koskettava.

Taide kommunikaation muotona on keskeistä myös Mounia Meddourin tanssielokuvassa Houria (2022). Nimihenkilö ja ballerina (Lyna Khoudri) lakkaa pahoinpitelyn jälkeen puhumasta. Tanssijaksi kuntoutuminenkin on pitkä tie. Elokuvassa ei kuitenkaan ole kyse vammaisuuden parantamisesta. Kuntoutuksen aikana Houria tapaa monia trauman kokeneita naisia. He ryhtyvät tanssimaan yhdessä ja kommunikoimaan viittomakielellä. Jokaisella on oma tarinansa ja keinonsa sen välittämiseen. Elokuva ottaa terävästi kantaa naisiin kohdistuvaan väkivaltaan sekä Algerian menneisyyteen ja nykyongelmiin.

Vaikka jotkut kertomuksen käänteistä tuntuivat hiukan ennalta-arvattavilta, pääviesti ystävyyden ja tuen tärkeydestä vaikeilla hetkillä oli silti kaunis. Pääroolin Khoudri kannattelee elokuvaa hienosti kasvoillaan ja tietysti liikkeellään. Coda-elokuvasta tuttu viittomakielinen kuuro näyttelijä Troy Kotsur on yksi leffan tuottajista.

Vaikuttava päähenkilö Franky (Vicky Knight) jäi mieleen ohjaaja Sacha Polakin uutuudesta Silver Haze (2023), jonka tarina perustuu löyhästi Knightin omaan elämään. Hänen ihostaan 30 prosenttia on vaurioitunut tulipalossa. Tällä kertaa nähtävässä tarinassa hoitajana työskentelevä Franky ihastuu itsemurhaa yrittäneeseen potilaaseensa Florenceen (Esmé Creed-Miles), joka on karismaattinen, mutta varsin arvaamaton. 

Frankyn lähipiirin asenne naisten välistä suhdetta kohtaan – ja asennoituminen elämään ylipäänsä – tuntuu ymmärtävästä siskoa (Charlotte Knight) lukuun ottamatta melko ahdasmieliseltä. Florencen autistinen veli (Archie Brigden) ja lempeä isoäiti (Angela Bruce) sen sijaan ottavat Frankyn heti osaksi perhettään.  Jos elokuvan nopeat käänteet ja henkilöiden ratkaisut eivät aina täysin vakuuttaneet, sen itsevarma visuaalinen kerronta vei mukaansa. Myös Polakin aiemmasta Dirty God (2019) -elokuvasta tuttu Vicky Knight pitää katsojan huomion vastaansanomattomasti kiinni itsessään.

Ennakkoon festarin ohjelmistosta näkemistäni elokuvista maininnan ansaitsee vielä ainakin Lila Avilésin uutuus Totém (2023). Siinä syöpään sairastunutta isää ja aikuisten pelkoja havainnoidaan osuvasti lapsen (persoonallinen Naíma Sentíes) näkökulmasta. Kertomuksessa suru ja huumori vuorottelevat, aivan kuten oikeassa elämässä. Tünde Skovrán dokumentti Who I Am Not (2023) puolestaan on tärkeä ja avoin puheenvuoro intersukupuolisten ihmisten ihmisoikeuksien kunnioittamisen puolesta.

Nämä ja varmasti monta muuta huikeaa leffaelämystä on tarjolla tänä vuonna R&A:ssa!