Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Kirjojen aloituksia.

”Suomi ja Eurooppa ovat mittavien haasteiden edessä lähivuosikymmenten aikana.”

”Euroopan unionin jäsenyyden myötä Suomessa on syntynyt tarvetta uudenlaiselle osaamiselle.”

”Viestinnän ja julkisuuden merkitys Euroopan integraatiota koskevassa keskustelussa näyttää viime aikoina korostuneen.”

Lueskelin vuosi sitten näitä kirjojen aloituslauseita yrittäessäni keksiä avausta EU:ta käsittelevään kirjaamme (Euroopasta ei mitään uutta, Gaudeamus 2009). Tarkoituksena oli keksiä itse jotain, öh, parempaa.

Kirjahyllyä läpikäydessäni kuitenkin huomasin, että kirjat alkavat keskimäärin niin tylsästi, että ihmettelen, miten olen koskaan tullut lukeneeksi mitään.

Siksi innostuinkin, kun pari viikkoa sitten eteeni sattui vuonna 1986 painettu Keltainen muistikirja, jossa esitellään Tammen Keltaisen kirjaston 200 ensimmäisen teoksen aloitukset. Mahtava kirja tarjoaa kustakin teoksesta kuuden rivin verran aloitusta – ei tavuakaan enempää. Mukana oli 74 eri kirjailijan aloituksia, 24 eri maasta. Nobel-kirjailijoitakin 16 – ja näiden määrä on vielä kasvanut vuoden 1986 jälkeen yhteensä 24:ään.

Luulin löytäneeni kultakaivoksen tulevaisuuden varalle.

…kunnes aloin kyllästyä. Voi hohhoijaa. 200 aloituksen joukosta ehkä kolme tuotti sellaisen olon, että kirja pitäisi lukea. Jossain puolivälissä kirjaa aloin ymmärtää, mistä kiikasti.

Aloin tehdä tukkimiehen tai -naisen kirjanpitoa yleisimmistä sanoista, joihin törmäsin. Numeeriset, tilastolliset, graafiset ja maantieteelliset lähestymistavat kirjallisuuteen ovat aivan liian aliarvioituja. Siksi niitä kannattaa käyttää aina kun mahdollista.

Löysin tällaisia sanoja:

aamu (15 kpl), vuori (10 kpl), tuuli (9 kpl), aurinko (9 kpl), meri (8 kpl), laakso (7 kpl)

Kirjan nimet toistivat listaa: Pahanneuvon vuori, Tuhannen härän vuori, Ararat-vuoren legenda, Vuoren jyly.

Kaikki nämä minua riivanneet sanat ovat jotenkin rasittavan samankaltaisia. Ne kuvaavat sellaista universaalia kokemusmaailmaa, josta on riisuttu kaikki subjektiivinen ja persoonallinen. Ne ovat yleisyydessään niin mitäänsanomattomia, että vähemmästäkin alkaa toivoa todellisuuden digitaalista uudelleenprosessointia.

Vuori ei kerta kaikkiaan tarkoita mitään, jos maailmankirjallisuuden mestarit toistuvasti tarjoavat sen mielenliikkeiden tapahtumapaikaksi. Jos maasta ja kielialueesta toiseen kirjailijat avaavat mielikuvituksensa maailmoja laakson pohjalta ei mielikuvituksesta näytä olevan paljoa jäljellä.

Ja ovathan aamu ja aurinko toki hyviä metaforia uuden tarinan alkamiselle, mutta eivät ne enää kymmenennellä kerralla tunnu niinkään tuoreilta. Ei ole kovin kiinnostavaa muistuttaa, että aurinko nousee joka päivä ja että yön jälkeen tulee aamu.

Kymmenen tai yhdeksän aloitusta 200 aloituksesta ei välttämättä kuulosta paljolta, mutta suomenkielen perussanakirjoissakin sanoja on jo 200 000–300 000. Kyllä vaihtoehtoja riittäisi.

Voiko maailmankirjallisuus todellakin olla näin kapea-alaista?

Vai löytyykö syy Keltaisesta kirjastosta? Sitä vaali ja paapoi käsissään vuosikymmeniä sen perustaja ja Tammen entinen toimitusjohtaja Jarl Helleman. Ehkä Hellemanin mielestä ”Aladagin vuoren takana” oleva ”pitkä tiheän metsän peittämä laakso” yksinkertaisesti vain räjäyttää tajunnan.

Ehkä minä olen vain valittava poikkeus, ja Keltaisen kirjaston – tuon modernin maailmankirjallisuuden lippulaivan lukijat haluavat minua enemmän keskivertokokemuksia.

Ei lukeminen kuitenkaan hukkaan mennyt. Nyt tiedän, millainen EU-kirjamme aloituslauseen olisi pitänyt olla: ”Aurinko nousi vuoren takaa värjäten meren ja laakson punaiseksi. Euroopan unioni heräsi uuteen aamuun.”