Kirsikkatarha44-1600x2400

Tšehovin pallomeri

Tšehovin pallomeri

Kirsikkatarha

Anton Tšehov & Lauri Maijala

Helsingin Kaupunginteatterissa 8.5. asti




 Psykologisen ikiviisautensa ohella Anton Tšehovin (1860–1904) näytelmien ajankohtaisuus perustuu siihen, että niissä kuvattu yläluokan neuvottomuus vertautuu nykyisen kulttuurikeskiluokan elämäntapakriisiin.

Kirsikkatarha on hänen viimeiseksi jäänyt näytelmänsä vuodelta 1904. Siinä perhetragedian takia Pariisin paen­nut rikas maanomistaja Ranevskaja palaa tyttärensä Anjan kanssa konkurssikypsälle kotitilalleen. Maaorjien perillinen, sittemmin menestynyt liikemies Lopahin ehdottaa mahdotonta: tilan pelastamista niin, että sen tuottamaton kirsikkatarha pilkottaisiin uusrikkaiden huvilatonteiksi. 

Lauri Maijalan sovitus on villeimmillään kohtauksessa, jossa Anjan (Sonja Kuittinen) rakastama ikuinen yli­oppilas Trofimov (Tomi Eronen) kiipeää sähköpylvääseen pamfletoimaan aristokraattisen riistotalouden rappiosta. Samalla hänen idealistista rakkautta ylistävä hahmonsa on kuin muunnelma Federico Fellinin Amarcordin (1973) puusta naisenkaipuutaan ulvovasta vähämielisestä. 

Vertauskuvallisesti latautuneimmassa tilanteessa tuhoutuvaa maailmaa edustava ikivanha lakeija Firs (Seppo Maijala) hautautuu halvan kaupallisuuden mieleen tuovaan kirsikanväriseen pallomereen.

Räjähtävälle tunnetasolle päästään, kun tilan kohtalon ratkettua alku­tekstin klezmer-orkesteria korvaava jousikvartetto eläytyy tragediaan luihin asti porautuvalla intensiteetillä. Kaikki sen jälkeinen tuntuu kuin jo koetun turhalta sanallistamiselta. 

Draamaklassikon sovittamista Helsingin Kaupunginteatterin Suuren näyttämön mittasuhteisiin voi kiitellä kunnianhimosta. Silti sen näyttelijätyölle asettamat vaatimukset lunas­tuvat vain osaltaan. Etenkin Lopahinin (Chike Ohanwe) sisäisen tragedian olisi suonut kiteytyvän jyrkemmin. Tässä vähemmän katkeran luokkanousijan ja kulttuuriperinnön tuhoajan hahmossa kytee oman aikamme ristiriitaisuutta nähtyä enemmänkin.

Kommentoi Facebookissa