Tabu

Timo K. Mukka, Kristian Smeds

Kansallisteatterin suuri näyttämö

☆☆☆☆

Nuorena kuollut Timo K. Mukka (1944–1973) kirjoitti pellolaisesta kokemusmaailmastaan npousevaa runollista proosaa. Hänen toinen teoksensa Tabu (1965) kertoo tarinan isänsä menettäneestä 13-vuortiaasta Milkasta, jonka saattaa raskaaksi hänen äitinsä miesystävä, merkitsevästi Kristus-Perkele nimeltään.

Kristian Smeds on tuonut Tabun Kansallisteatterin lavalle näennäisen tunnistamattomassa muodossa. Esitys alkaa ja päättyy pitkiin, täysin pimeisiin jaksoihin, joita säestää harras, sähköisesti suodatettu viulumusiikki.

Lavalla nähtää taas jakaantuu Smedsille ominaiseen tapaan erillisiin, voimakkaisiin näyttämökuviin ankkuroituviin episoideihin. Tällä kertaa kokonaisuutta kannattelee esityksen läpi kulkeva vaitonaisuus.

Lavalla nähdään vain kaksi näyttelijää, vanhempi nainen (Seela Sella) ja hiukan nuorempi mies (Tero Jartti). Koska suoria näyttämövuorosanoja ei ole, näytteöijät nojaavat mimiikkaan ja fyysisyyteen samalla, kun ohjaaja maalaa valojen, varjojen ja videoiden kontrastisella pensselillä visuaalisesti vaikuttavaa spektaakkelia.

Tabu tarkoittaa jo käsitteenä asioita, joita ei ympäristön arkailun tai psyyken torjunnan takia voi puhua. Yhtenä ulottuvuutena Mukan kirjassa on henkilöiden kyvyttömyys puhua tunteistaan ja haluistaan. Tätä vasten on ymmärrettävää, että Smeds on sovituksessaan korvannut puheteatterin nykytanssiakin lähestyvän performanssin omaisilla poikkitaiteellisilla asetelmilla.

Smedsin sovituksesta ei löydy alaikäisen tytön ja vanehemman miehen välistä kiellettyä suhdetta. Sen korvaa vanhemman naisen seksuaalinen halu itseään nuorempaa miestä kohtaan. Tarkemmalla syynillä kirjan muutkin keskeiset teemat hahmottuvat vaahvan symbolistisen ja välillä abstraktiakin lähestyvän esillepanon alta. Niissä uskonnollinen ja seksuaalinen lomittuvat yhtä vahvasti kuin alkutekstissä.

Huolimatta siitä, että jotkut kohtaukset tuntuvat venyvän hiukan pitkiksi ja joissakin muoto vaikuttaa vievän sisältöään kuin koira taluttajaansa, kokonaisuuden tasolla teoksesta välittyy sekä raadollisen kehollinen että uskonnollisuuden lähteitä koluava tulkinta ihmiselämän luonteesta.

Katarttisen ylevöittäväksi kiteytyy kohtaus, jossa näyttämön alta nousee näkyviin esityksen hypnoottiden musiikin lähde, Ihmemaan Liisan Hassuksi Hatuntekijäksi mieltyvä Pekka Kuusisto viuluineen ja mukanaan joukko pieniä soittajatyttöjä.

Kun esitys päättyy ja ovet aukeavat päivän valoon, voi kuvannollisesti elämäänsä uudesti syntyvä katsoja tuntea hetken riemua olemassaolonsa ihmeellisyydestä.

 

Kirjoitus on aiemmin julkaistu hieman toisessa muodossa Voimassa 9/2015.