Kehollinen kaipuu kotiin

Tehdas Teatterin fuusiosovitus Kolmesta sisaresta ja Tuntemattomasta sotilaasta muistuttaa, että tärkeintä elämässä ei ole päämäärä, vaan liike.

Esityksen alussa kolme naista ja kaksi sotilasta tärisevät fyysisessä ylitilassa kuin olisivat olleet Jouko Turkan opissa. Naisista yksi tukeutuu haitariin, toinen bassoviuluun ja kolmas samovaariin. Butomaisen pitkään jatkuva kohtaus katkeaa haitarinaisen yllättäen ähkäistessä pelikorttiensa äärellä lymyilevän sotilaan puoleen: ”Pasianssi menee läpi, minä näen. Me lähdemme Moskovaan”.

Kyse on Tommi Silvennoisen turkulaiselle Tehdas Teatterille ohjaamasta ja dramatisoimasta, Anton Tšehovin ja Väinö Linnan merkkiteoksiin pohjautuvasta esityksestä Kolme sisarta ja Tuntematon sotilas. Avausrepliikki paljastaa lausujansa sisarista Irinaksi. Tällä kertaa kuitenkin Moskovaan katseensa suuntaavat niin venäläiset aristokraatit kuin suomalaiset sotilaat.

Kolme sisarta (1901) on klassikkonäytelmä valintojen tekemisen vaikeudesta. Siinä Venäjän keisarillisen ajan taantuvassa varuskuntakaupungissa kolme äskettäin isänsä menettänyttä tytärtä empivät elämänvalintojensa äärellä. Velvollisuudentuntoinen Olga omistautuu työlleen, nuorena naimisiin mennyt Maša taas haluaisi vaihtaa miestä ja Irina hautautuu romanttisiin haaveisiinsa. Sisarten muistellessa kaiholla nuoruutensa Moskovaa, heidän veljensä Andrei tuhlaa yhteistä omaisuutta juomalla ja pelaamalla.

Tuntematon sotilas (1954) on puolestaan sosiaalista realismia tavoitteleva sotaromaani. Sen tapa kuvata tavallisten suomalaisten rintasotilaiden tuntoja poikkesi niin täydellisesti sotapropagandan vaalimasta runebergilais-topeliaanisesta sankarimyytistä, että kirja synnytti tuoreeltaan kulttuuriskandaalin.  Tosin kun sodan kokenut sukupolvi tunnisti kirjasta itsensä, siitä muodostui uusi glorifioitu suomalaisen sotilaan muotokuva, jonka kyseenalaistamisesta syntyy säännönmukaisesti lisää kulttuuriskandaaleja.

Esimerkiksi Kristian Smedsin teatterisovitus Kansallisteatteriin (2007) suututti monet jo etukäteen. Toisaalta sovinnaisemmin tekstiä toistanut Aku Louhimiehen elokuva  (2017) kirvoitti laajaa närkästystä siitä, että jotkut kehtasivat epäillä suurhankkeen ajanmukaisuutta tai arvostella siinä sovellettuja ohjausmetodeita.

Äkkinäinen voisi epäillä, että Tehdas Teatterin uusteos  on nimenomaan provokaatio Tuntemattoman sotilaan kansalliskanonisoitua koskemattomuutta vastaan. Miksei niinkin, mutta esityksen päätavoitteet ovat selvästi syvemmällä.

Enemmän kokeilevan esitystaiteen kuin draamateatterin ehdoilla toteutettu esitys ei pyri välittämään  sellaisenaan kummankaan kirjan tarinaa. Siinä lähtökohtana on Kolme sisaren tunnemaasto ja päärakenne. Näitä on höystetty symbolisilla ja surrealistisilla näyttämökuvilla ja molemmista kirjoista poimituilla repliikeillä.

Kolmessa sisaressa päähenkilöiden valinnanteko kytkeytyy vahvasti heitä liehakoiviin upseereihin. Tuntemattomassa sotilaassa taas miehet ovat rintamalla ilman mahdollisuutta valita yhtään mitään – paitsi ehkä juuri sen verran, kuinka kukin suhtautuu näihin pakottaviin olosuhteisiin.

Fuusioesitys sivuuttaa kokonaan pariutumiseen liittyvän pelin. Se tarrautuu sekä romanttisen rakkauden että ahdistavan todellisuuden takana lymyävään kaihoon ja esittää sen kehollisena ja sukupuolesta riippumattomasti yhteisesti jaettuna kokemuksena. Konkreettisimmillaan tämä näyttäytyy kohtauksessa, missä sisaret ja sotilaat lähtevät ryömimään rujoista lava-elementeistä kyhätyn juoksuhautamaisen sotamaaston läpi yhtenä sisarellisveljellisenä ihmismassana. Valinnanvaraa on kaikilla vähän. Tärkeintä on liike, sillä tuleen ei saa jäädä makaamaan.

Valitun rajauksen takia alkuteosten yhdistämisessä ei ole menty sieltä, missä kirjojen ulkoiset tapahtumat helpoiten kohtaisivat. Käytetyt kohdat ovat enemmän tekstimassaa, joka parhaiten tukee eksistentiaalisen kaihon ja kaipuun mielentilaa tai yksittäisten kohtausten dramaturgiaa.

Samalla esitys on täynnä symbolista virittelyä. Esimerkiksi lavaelemettien jalkoihin on vedetty sotilassaappaat, ja haitari muuttuu vauhdissa soittopelistä kotiin kirjettä kirjoittavan sotilaan kirjoituskoneeksi. Jossain kohtaa ensemble järjestäytyy kantamaan eri kokoisia ruukkukasveja kuin sotilasparaatissa tai muutossa.  Lopussa pystyyn nostettujen lavojen alta paljastuvat loisteputket ovat kenties viittaus Linnan sodasta selvinneitä miehiä katselevaan ”hyväntahtoiseen aurinkoon”.

Ehkä tai ehkäpä ei. Tällaisessa teoksessa kaikkia tekijöiden aivoituksia ei ole tarkoituksenmukaista tavoittaa vain yhdellä tietyllä tavalla.

Esityksen avantgarde yltyy suorastaan dadaksi kun Hietasta, Lahtista tai jota kuta muuta velikultaa esittävä Antton Kainulainen ryhtyy lukemaan Tuntemattoman taskunidettä takaperin.

Esitys haastaa tavan takaa  muutenkin tekotaiteellisuuden rajaa. Jonkinlaisena itseironisena piruiluna voikin tulkinta kohtauksen, jossa lavalla istuva sotilas (Jukka Kittilä) kääntyy virkkomaan edeltävän kohtauksen surrealismista vielä ymmyrkäisenä olevaan yleisöön päin : ”Noin. Taitaa olla tarpeellista vähän selittää”.  Selvennystä esityksen ratkaisuihin ei toki saada, vaan seuraavilla riveillä paljastuu, että siinähän puhuu alkutekstille uskolliseen tapaan vänrikki Koskela alaisilleen.

Tai ehkä Koskela siinä todella kertookin katsojille, miten esitykseen kannattaisi suhtautua:   maltilla ja huolella tähtäillen.

Esityksen tunnetilan tiivistämisen kannalta olennainen työkalu on omituista punkjazzia edustava, ensemblen itsensä esittämä musiikki. Teatraalisen puhelauluun yhdistettynä se välillä muistuttaa hauskasti myös muinaisen Suomen Talvisota –yhtyeen klangia.

Kaikkiaan esityksen syvän vakavamielin pohjaväre välittyy vahvimmin sisarten (Seidi Haarla, Sofia Molin, Nanna Mäkinen) elämänkaihon sakean tunteellisen ruumiillistamisen kautta. Katsojan oman kehon kylmät väreet paljastavat esityksen ytimen, kun Seidi Haarla laulaa Mašan suulla:  ”Onnea ei meitä varten ole eikä tule, me vain janoamme sitä.”

 

Esitykset Tehdas Teatterissa 3.3. asti.

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä