Toisaalta: Ympäristöhommia on toinen Mikko Annalan novelli, joka julkaistaan Voimassa.

Ny täytyy sanua että oon kyllä meleko kummissaan. Kato määhän en oo ikkään näistä ympäristötouhuista nii piitannu. Mutta ny sitte oltii yks maanantai likkakaverin kans tosa yhelä kirpputorila ja sielä mulle tapahtu meleko merkilline juttu.

Oltii siinä pitkälti toista varttia muijjan kans pyöritty ympäriisä ja just ku mää rupesi herättellee toivua lähtemisestä ni se honas mennä kattelee kirjoja. Saatana siinä oli semmone läjä paperia että mää aattelin että täsä menee kauvvon. Mää siinä aikani kekkuloin ja kyyläilin ympärille ja sitte jotenki yhtäkkiä honasin että määhän kattelen ittekki nuita kirjojen nimiä. 

Vielä mää sen sanon että oli siinä perkeleesti kirjaa. Enkä mää yhtää niistä nimistä tienny, paitsi Tony Halameen, jonka kirjoja sielä oli kaks ja sitte tietenki Taapermannin ku sitä saatanan kikkarapäätähä ei voi olla tietämättä. Vaa ei niitä kirjoja pahemmi tainu tuo tyttökaverikkaan tietää. Meinaan siihe malliin se huokaili, eikä ollu tyytyväistä huokausta niinku se on tuola sänkykamarisa. Näi iha vaa vertaukse vuoks. 

Mutta se kirjailijoitte nimie lueskelu tuntu musta mukavalta. Mulla tuli semmone olo että jos mää luen nää nimet ja sitte vielä kirjoje nimet, ni mää oo lopulta nii saatanan viisas. Ja että jos rupian käymään täälä kirppikselä vaikka kaks kolome kertaa viikosa, nii määhä rupian kans meleko nopiasti muistaa näitä nimiä ulukua. Nii se ajatus siinä kehitty. Kylä siinä ois isäntä ja emäntä perkele kummissaa ku ainua poika levväyttäs kerranki perhepäiväliselä pöytään vähä muutaki ku lauvvantaita ja hookoota. Vaikka eipä siittä mahtais keskustelua syntyä ku ne o semmosia juntteja molemmat. 

No loppuje lopuks mää intouvvuin siihe kirjoje katteluu nii palijo, että kahtelin läpi neki pinot joihi muijja ei koskenu niilä kolomen euron kävelysauvvoillakkaa, jokka se oli löytäny. Vaikka ei se niitte kans kävele, ku on ruumiiltaa nii armoton lyllerö että se oli hyvä ku jakso ne rappuset hyllyä ylös sinne kirpputorile. Vaa sitte mulle sattu se perkeleenmoine ihime, josta mää jo alusa taisi hehkuttaa. 

Sielä kirjapinosa sattu olleen mulle tuttu nimi.

Eikä se ollu mikkään paskakirjailija niiku Halame tai Taapermanni, vaan oikia nero. Nii se vaimokekki sano. Ja kaike lisäks sen mukkaan on nimetty meleko monta paariaki. Se oli Hemmingvayn kirja. Samasa ku mää sen kirjan näkkiin ni mää tiesin että se mun pittää saaha.

Ny mulla oli ennää yks ongelma. Se kirja oli semmosesa pinossa, jossa kaikki ne kirjat oli hutastu vaalianoranssila roikalla yhtee. Mää meni siinä samantie myyjälle tolokuttaa että mää oon äärimmäise kiinnostunu tosta Hemmingvayn kirjasta. Ku se tollo ei siinä vaiheesa tajunnu mikä oli homman nimi, nii mun piti vielä selostaa sille että mää en saatana halunnu sitä kirjapinua, vaa sen yhe kirjan sieltä seasta. 

No eihä se onnistunu. Se mulukvisti solokkas jotaki, että hä o vaa kirpputorin työntekijä eikä hä voi ruveta paketteja reppii auki. 

Eikä siinä hinnasta ollu missää vaiheesa kyse. Se kymmenen kirjan läjä ois maksanu vaa kaks eurua. Siinä kohi mää sitte yritinki vaistomaisesti tehä vähä pisnestä ja sannoin että mää maksan tuosta yhestä kokonaisen euron. 

Ei se ruvennu sillekkää. 

Täsä vaiheesa mää oli jo aiva hermona. Mää sannoin sille että saatanan joloppi jos se kirja ei kahela eurola lähe nii täsä maailmasa ei oo ennää lokinpaskan vertaa järkiä. Sitte se ehotti että mikse mää ostas koko sitä pinua ja jakkais niitä loppuja kirjoja lahajoiksi. Vaa mää tiesi ette mää niitä vois kellekkää jakkaa. Emmää kehtais kavereile ees sanua että mää oon kirjan ostanu. 

No mutta sitte se nosti essiin vielä semmosen asian että eihä se oo kenenkää muun asia ku mun että mitä mää niilä loppuila kirjoila tekisin. Se oli kyllä iha perkeleen oikiassa ku se nii sano, pakko se o myöntää. Täsä kohi me tullaa siihe kohtaan mitä mää en millää ymmärrä. 

Ennen mää oisi ostanu ne kymmene kirjaa, pistäny se yhen taltee ja teheny sitte loppuilla mitä ois huvittanu. Oisin paskonu yhen sivujen välliin, heittäny jonku kaivoon, kussu loppujen pääle ja syöttäny ne sitte jonku koomarketin etteen pyörätelineeseen sivotulle toopermannille. Tai menny nuuska huulesa ja kirjasäkki seläsä koulun pihale esittää joulupukkia. 

Vaa jotenki se alako mun mielestä tuntua jollaki tavala julumalta. Iha niiku mää tuhulaisin jottai. Ja nii se kirja jäi saatana saamatta. En voi sanua muuta ku että on ne saatanan vittumaisia hommia nuo ympäristöhommat.

Turun Kansainväliset Kirjamessut 5.–7.10. & Helsingin Kirjamessut 23.–26.10.

Kirjoittajan kolmiosaisen novellisarjan viimeinen osa, ”Hautajaiset”, ilmestyy Voimassa 9/2008.

Mikko Annala