Toisaalta: Myanmarin unioni on valtio, josta on tullut länsimaisessa (ja myös itämaisessa) mediassa synonyymi sotilasjuntalle.
On kulunut kolme viikkoa hetkestä, jolloin astuin poisvievään lentokoneeseen Yangonin kansainvälisellä lentokentällä. Lyhyt aikaväli ja lentomatka erottavat minua ja Myanmaria. Nyt on viimeinen hetki tuottaa jälkiä paperille ennen kuin taas altistun tuosta entisestä britti-hikipajasta länsimediassa tulvivalle toisen käden tiedolle.
Myanmarin unioni on valtio, josta on tullut länsimaisessa (ja myös itämaisessa) mediassa synonyymi sotilasjuntalle. Länsi liittää maan nimeen köyhyyden ja totalitarismin, kun taas naapurimaa Thaimaalle se edustaa halpatyövoimaa ja kommunismia, kuin Kiina Suomelle. Ennen saapumistani maahan se edusti minun mielessäni Myanmar-lähtöisen kirjailijan Pascal Khoo Thwen romaania Land of the green ghosts.
Kenties kohdistin maata kohtaan salaisen toiveen oman vihreän aaveen löytämisestä. Tehtävä kuitenkin osoittautui melko vaikeaksi.
Yangon. Etsin monta päivää jälkiä totalitarismista. Kyselin ympäriinsä, mutta kaikki vain hymyilivät. “Mitä mieltä olette hallituksestanne?” “Keräävät liikaa veroja.” Sama Euroopasta tuttu virsi.
Löysin kadunvarsien kondomikojut, tai ne löysivät minut. Olin lukevinani seksuaalivalistuksen vakavasta antiikkisuudesta Myanmarissa, koska kondomit täällä ovat laittomia – kyseessä lienee jonkun reportterin käyttämä niin sanottu tiedon puhelinpäivitys. En ole missään nähnyt vastaavaa avoimuutta kondomien oston tai myynnin suhteen.
Kadulla papparainen joraili räpin tahdissa. Löimme kättä päälle. Paikallinen musiikki on yllättävän hyvin tuotettua. Sähköt katkesivat taas hetkeksi, mutta näin kyttyräselän liikkuvan vieläkin sulavasti. Pimeässä näin Yangonin korkeimmat rakennukset katoillaan neonvaloiset brändinimet. Ne katselivat alaspäin yli 2000 vuotta vanhaa temppeliä. Se sai vereni rauhattomaksi ja vei uneni moneksi yöksi.
Mandalay. Kaupungin nimi kuulostaa pelottavan tutulta. Mikään kaupunki, josta Robbie Williams on laulanut, ei voisi sykähdyttää minua uutuudellaan.
Pidin siitä, että minulle olivat ystävällisiä lähinnä vain ne, jotka tahtoivat minulta rahaa. Pidin myös siitä, että heitä onnellisempia olivat ne, joilla ei ollut englantiin vääntyvää käärmeenkieltä. Yritin itsekin pysyä hiljaa, ja se toimi.
Tunsin eurooppalaisten ennakkoluulojen kadottamisen ohella, että löysin rumassa ja pölyisessä kaupungissa huolettoman ja huvittuneen asenteen, jolla sivuutin lehtien sotilasrunot.
Myitkyina. Pieni suuri kaupunki pohjoisen pelloilla. Junamatka muistutti häkellyttävästi George Orwellin burmalaisten päivien kuvailemaa tuskien taivalta Mandalaysta koilliseen, jonka romaanin siirtomaatar Elizabeth taittaa hikikarpalot otsallaan ja kaipuu sydämessään. Junalippu Myanmarissa on vieläkin kuin aikamatka 1900-luvun alun britti-kolonialismiin. Pyörät nuolevat vieläkin uskollisesti nuo satavuotiaat kiskojen vääntymät.
Myitkyina oli ensimmäinen paikka maailmassa, jossa tunsin oloni riittävän ulkopuoliseksi antaakseni tilaa vilpittömän tyhmille mielenkiintoni kohteille. Kyselin vihreistä aaveista, mutta kaikki tuntuivat pimittävän tietojaan minulta. Ymmärsin sen paremmin kuin hyvin: kukapa ei vaalisi suurinta aarrettaan? Näiden vahvojen ihmisten katseet kuitenkin antoivat julki, että he tiesivät mistä puhuin. Tämä oli kuiskausten kaupunki, hyvinvoiva, mutta kaukana viattomasta. Rakastuin välittömästi.
Samalla tavoin kuin muuallakin ympäri tätä piileskelevää maata, myös Myitkyinassa tuntui kytevän muutoksen siemen. Tuntui kuitenkin, ettei muutoksen lähde ollut kansan sisällä, vaan sen lippua kantoivat lähinnä kristittyjen yhteisön eri haarat. Miksi?
Maan nimestä välittämättä, kansalla on voima. Siinä missä hallitus on yksi, kansa on satatuhatta tai miljoona. Hallitusta ei ole ilman kansan hyväksyntää, ainakaan pitkällä ajanjaksolla.
Myanmarin hallitusmuoto omaa pitkät perinteet. Sen ansiosta Myanmarin unionin eri osien erittäin kirjavalla kansalla on selkeä suunta minne edetä. Toki eteneminen on hidasta, mutta eivätkö juuri maan politiikkaa kritisoivat tahot aiheuta sen omilla kauppasaarroillaan ja “taivu tyylimme tai kuihdu” -ideologiallaan.
Myanmar kuihtuu, mutta ei ole vielä kuollut. Demokratian pakottaminen diktatuurin tilalle ei toteuta demokraattisia arvoja. Ja kuka väittää demokratian olevan ainoa oikea hallitusmuoto? Eurooppalainen.
Kyse on ylenkatseesta. “Halusta” auttaa tietämättömiä ja avuttomia. Kuka on avuton ja tietämätön? Jos kansainvälistyminen tarkoittaa kansojen yhdistämistä yhden muotin sisään, niin en halua ottaa osaa siihen. Siksi en kirjoita enää.
Usko vain mediapropagandaa – se pitää lintukotoni idyllisenä ja vihreät aavet hyvissä voimissä. Toivottavasti sinä, lukija, et näe hymyni leveydeltä mitään.
Henrik Lepomaa
