Eliittipojat Risto E.J. Penttilä & Alf Rehn hamuavat ihan mahdottomia
projekteja, joilla kansalaiset saataisiin uhrautumaan & tinkimään.

Kuvittele kaksi koulupoikaa, jotka ovat saaneet luokkakaverinsa mukaan jekkuihinsa. Ne muutamat kaverit, jotka eivät lähde mukaan, jäävät yksin ja nauretuiksi.

Jäätyään vuosien päästä kiinni pojat myöntävät, että virheitä tuli tehtyä. Samalla he kuitenkin keksivät, että kolttosista voi syyttä meitä, meitä kaikkia. He ajattelevat, että hokemalla me kaikki, muutkin alkavat uskoa, että idea oli alun perin yhteinen. Ja oikeastaanhan yksin jätetyt kaveritkin olivat mukana…

Nyt kuvittele pojat valtakunnan liike-elämän eliittiin ja kirjoittamaan kirjaa kolttosistaan. Lopputuloksena saat keskuskauppakamarin toimitusjohtajan Risto E. J. Penttilän ja Åbo Akademin professorin Alf Rehnin kirjan Suunnaton Suomi.

Penttilä ja Rehn kirjoittavat finanssikriisin aikaisesta Suomesta. ”Nyt moni niistä asioista, joille olemme ummistaneet silmämme, on tulossa kosketeltavalla tavalla elämäämme. Nokia, taloutemme entinen moottori, töksähtelee, sulkee tehtaita ja potkii tuhansia pihalle. Tiesimme kaikki, että näin voi käydä, mutta kun se tapahtuu, emme ole uskoa silmiämme”, toteavat Rehn ja Penttilä. En voi olla miettimättä, kenestä meistä he mahtavat puhua.

Kirjoittajilla on vahva näkemys siitä, että kaikki suomalaiset ovat vastuussa nykytilanteesta. ”Me kaikki tiedämme, että talouden kuplat puhkeavat ennemmin tai myöhemmin. Silti finanssikriisi yllätti meidät”, he vakuuttavat. Jälleen mietin, keitä ovat ”me kaikki”.

Voiko sanoa, että finanssimarkkinoiden väsymättömät kriitikot, pitkäaikaistyöttömät tai heterodoksisen taloustieteen tekijät olisivat olleet yllättyneitä? Olisiko nyt liikaa vaadittu, että taloudellinen eliitti katsoisi enemmän peiliin kuin puhuisi meistä kaikista?

Penttilän ja Rehnin kirjassa on tuoreen tuntuinen ote: syytöksiä esitetään moneen suuntaan, eikä vanhoja kuvia kumarrella. Nokiaa pilkataan, brändityöryhmälle hymähdellään ja strategiakonsulteille nauretaan.

Uutuuden lupauksistaan huolimatta kirja tarjoaa kuitenkin pääosin vanhoja lääkkeitä: siinä halutaan lisää avoimuutta markkinoille, lisää kilpailua ja pienempää julkista sektoria. Eli kaikkea sitä, mitä olemme kahtena viime vuosikymmenenä saaneet – niin Suomessa kuin globaalistikin.

Kirjassa penätään uutta ajattelua ja tuoreita käsitteitä, ja sitten päädytään käyttämään niitä kaikkein muodikkaimpia – ketteryyttä ja ilkeitä ongelmia (wicked problems).

Kirjoittajat haluavat kehitystä, mutta asettuvat vastustamaan monia edistyksellisiä hankkeita. En ole aikoihin lukenut kirjaa, jossa suhtauduttaisiin yhtä ylimalkaisesti esimerkiksi ympäristökysymyksiin.

Arktinen alue ja kaivokset nähdään pelkästään tulonlähteinä. Talvivaaran kaivoksen ympäristötuhojen jälkeen voi kirjoittajien mukaan vain ”toivoa, että ongelmista otetaan opiksi”. Yhtäkään lainsäädännöllistä tai valvonnallista elettä ei kirjassa haluta ottaa.

Ydinvoima on hyvä. ”Finanssisektorin sääntelyä on parannettava ja tiukennettava”, mutta yhtäkään konkreettista ehdotusta ei keskuskauppakamarin toimitusjohtajalta synny. Sama vaivaa esimerkiksi näkemyksiä kuntauudistuksesta: kirjoittajien mukaan uudistus tarvitaan, mutta sen toteutustavasta ei sanota mitään konkreettista.

Kirja onkin tyylipuhdas retoriikan voimannäyte. Ja sellaisena hieno. Sen sisäiset ristiriidat ovat ilmeisiä, mutta ne on esitetty taitavalla retoriikalla.

Näin se menee: ensin todetaan, että valtion ei pidä ohjailla yritystoimintaa, tämän jälkeen muistutetaan, että Tekesin pitää tukea innovaatioita. Yhtäällä sanotaan, että tarvitaan suurta johtajaa ja suuria visioita, toisaalla, että Suomen on oltava sekä–että -maa ja ”mosaiikkimainen”.

Osaksi ristiriidat selittyvät kirjan rakenteella. Kirjassa on kaksi eri osaa: optimistinen ja pessimistinen tulkinta Suomen tulevaisuudesta. Suurimmat ristiriidat eivät kuitenkaan ratkea näin helposti, sillä ne liittyvät kirjoittajien käsitykseen demokratiasta.

Ristiriitaisuuden seasta me-puheen rinnalle nimittäin nousee kirjassa myös toinen subjekti: suuri johtaja.

”Ongelman ydin” on kirjoittajien mukaan siinä, että Suomi on siirtynyt ”selkeän johtajuuden tilasta epäselvään hybridimalliin”.

Näin ollen Penttilä ja Rehn hakevat ratkaisua samasta suunnasta kuin Björn Walhroos: kapitalismista ilman demokratiaa. Rehn ja Penttilä eivät sano tätä yhtä suoraan kuin Wahlroos, mutta viesti on sama: tarvitsemme johtajuutta ja suuria projekteja, emme ”demokratiaähkyä”.

Reagan, Thatcher ja Lipponen ovat kaikki suuria samasta syystä: he olivat suuria johtajia.

Demokratian lapsenlapsi, konsensus – eli päätösten saama laaja kannatus – taas on myrkkyä. Demokratian edistäminen lasketaan samaan kategoriaan muun ”strategiahötön” kanssa.

Kirjoittajat haluavat ”visioita”, jopa mahdottomia projekteja. Hätkähdyttävintä on kuitenkin halu tuottaa suurella johtajuudella toteutettu suuri muutos ilman selvää sisältöä.

”Taistelu siitä, mikä on oikea projekti, voi olla verinen ja saa usein epämiellyttäviä piirteitä, mutta vain sen takia meidän ei kannata kyseenalaistaa taustalla olevaa pyrkimystä luoda jotain suurempaa”, Rehn ja Penttilä kirjoittavat.

Veri ja uhraukset ovat siis oikeutettuja, jos luodaan jotain suurempaa. Tämän olen kuullut ennenkin. Myös filosofi Slavoj Žižek on kirjoittanut uhrautumisen tarpeesta: siitä, että vasemmiston on kenties luovuttava joistain vapauden ja emansipaation unelmistaan oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon hyväksi.

Oikeistolainen uhrautumispuhe poikkeaa tästä yhdessä ratkaisevassa mielessä: siinä uhraukselle ei esitetä syytä eikä projektille sisältöä. Meidän on uhrauduttava, jotta suuri projekti on mahdollinen. Suuren projektin sisällöllä ei kuitenkaan ole merkitystä.

Järkyttävimmillään Rehn ja Penttilä sanovat asian näin: ”Ilman suurta projektia, jonka ympärille kerääntyä, on hyvin vaikea luoda suuntaa, koska se ei rakennu pelkästään linjauksista. Ilman projektia meillä ei ole syitä niihin uhrauksiin, jotka jokainen merkittävä muutos vaatii.”

Tarvitsemme siis projektin, jotta olisimme valmiita uhrautumaan merkittävän muutoksen edessä.

Muodikkaaseen tapaan kirjoittajat halveksivat konsensusta ymmärtämättä, että konsensus on jokaisen suuren projektin edellytys. Sillä jos suuria suunnanmuutoksia tehdään ilman konsensusta, ne ovat autoritaarisia.

Voimmekin palata meihin: mikä olisi sellainen suuri projekti, jonka me haluaisimme? Joka olisi niin yhteinen kaikille, että sitä voisi valehtelematta kutsua meidän projektiksemme – ja jonka puolesta voisimme uhrautua?

Minulle tulee mieleen yksi. Voisiko se olla demokratia, kansan valta, omista asioista päättäminen ilman suurta johtajaa? Kyllä: luulen, että se se on.

Risto E. J. Penttilä & Alf Rehn, Suunnaton Suomi. Otava 2012. 222 s.

Hanna Kuusela