Olin ylpeä suomalaisesta koulutuksesta.
Ensimmäinen tuplasokkotreffikumppanini vaihto-oppilasvuonna 1988 oli tyttö, joka halusi kertoa minulle Vietnamin sodasta. Treffeissä oli kyse oli tytöistä ja pojista, popkorneista, oluesta ja videoista. Deittini painoi videonauhurin pauselle ja sanoi, että elokuvan katsomista ei voida jatkaa, ennen kuin suomalainen vieras tietää riittävästi Vietnamin sodasta.
Kävi ilmi, että suomalaisen tasapäistävän koulutuksen vuoksi tiesin USA:n historiasta enemmän kuin kukaan paikalla olleista.
Olin ylpeä suomalaisesta koulutuksesta.
Seuraava järjestetty deittini oli aktiivisempi. Bileissä hän telkesi minut makuuhuoneeseen ja sanoi sulkeneensa oven, koska halusi laulaa minulle. Ihailin amerikkalaista rohkeutta ja spontaaniutta, jotka puuttuivat minulta. Nyt reilut 20 vuotta myöhemmin tuntuu, että juuri katteeton spontaanisuus ja järjetön uhkarohkeus ovat vallanneet ainakin koululaitoksen ja yliopistot Suomessa.
Kolmas deittini – joka harrasti erityisesti vaihto-oppilaiden treffaamista – oli poliittisesti aktiivinen. Hänen isänsä kuului amerikkalaisen pikkukaupunkimme edistykselliseen vähemmistöön, joka luki The Washington Postia. Hän oli matkaillut Suomessa ja osasi arvostaa suomalaista ihmettä, nousua kehitysmaasta sivistysvaltioksi.
Kalifornian Disneyworldin suurin anti taas oli se, että belgialaisen ja turkkilaisen ystäväni kanssa päädyimme väittelemään siitä, mikä erottaa kommunismin ja sosialismin. Päädyimme pohjoismaishenkiseen kompromissiin, jonka mukaan hyvinvointivaltio on onnistuneen sosialismin muoto siinä missä Neuvostoliitto epäonnistuneen.
Vuoden 2011 hallitusvääntöjen ja yllätyskäänteiden jälkeen on käynyt ilmi, että päähallituskumppanit eivät tavanneet sokkotreffeillä. Pikemminkin kyse on riitaisasta avioparista, joka päätyy järkisyistä takaisin yhteen.
Minun mielestäni järkisyitä on politiikassa myös syytä kunnioittaa. Hallitusohjelma ei ole liian kunnianhimoinen, mutta siinä on myös edistyksellisiä aineksia kuten perusturvan kohentaminen, tehokas harmaantalouden kitkemisohjelma ja vahva sitoutuminen pohjoismaiseen malliin.
Kuinka kauan sitä onkaan tuntunut, että yhteiskunta on heikentynyt, vaikka maamme on vain vaurastunut? Millaista olisikaan jälleen tuntea ylpeyttä siitä, että edistys ja yhteiskunnallinen kunnianhimo ohjaisivat poliittista käytäntöä?
Kesäyönä 2011 eräs vaurastunut teatteriohjaaja toteaa minulle, että kyllä meillä olisi varaa siihen. Hääjuhlaseurueemme valuu kohti lauttaa. Hyttyset inisevät. On kesäyö.
Minä nyökkään ja sanon, että näinhän yli puolet meikäläisistä ajattelee. Meikäläisillä tarkoitan hyvin toimeentulevia onnekkaita, joilla on vakituinen duuni. Niitä, jotka tienaavat vähintään sen, mitä suomalainen keskimäärin: toimittajia, opettajia, koodareita, ekonomeja, lääkäreitä, tutkijoita, elokuvaohjaajia.
Puhumme hyvinvointivaltiosta ja siitä, onko edistystä ilman progressiivista verotusta. Meikäläisten verokortissa oli vielä 1990-luvulla kuulemma kymmenen prosenttiyksikköä suurempi luku. Silloin siihen oli ilmeisesti varaa.
Saavumme lautalle ja alamme tyhjentää punaviinitölkkiä. Suomenlinna jää taakse, ja kesäöinen Helsinki avautuu edessämme. Tuplasokkotreffeistä on jo aikaa.
Kimmo Jylhämö
