Dokumenttifestivaali pohtii ydinvoimaa. Kumpi voittaa, pelko vai vaihtoehdottomuus?
Ystäväni syntyi vuonna 1986. Hän ulkoili ensimmäisen kerran 26. huhtikuuta. Ilma oli omituisen raskas, hänen äitinsä kertoo.
Tšernobylin nelosreaktori oli räjähtänyt yöllä kello yksi.
DocPointin ydinvoimaa käsittelevät dokumentit tarttuvat tähän tunteeseen. Säteilyä ei voi silmin havaita. Se, mitä tunnemme, on raskaus. Se, mitä näemme, on tyhjyys, aavekaupunki tai kalaton järvi.
Ydinvoiman soundtrack on rätisevä säteilymittari ja tyhjässä metsässä humiseva tuuli.
Metamorphosen kertoo ihmisistä, jotka elävät Etelä-Uralilla ydinjätettä pursuavan, radioaktiivisen järven lähellä. Vuonna 1957 tapahtunut ydinvoimalaonnettomuus jäi pimentoon, sillä laskeuma ei liikkunut Neuvostoliiton ulkopuolelle.
Mustavalkoinen dokumentti luottaa hiljaisuuteen, viipyileviin kuviin ja säteilymittarin vääjäämättömään siritykseen.
Robert Stonen ohjaama Pandora’s Promise marssittaa kameran eteen entisiä ydinvoiman vastustajia kertomaan, ettei ilmastonmuutosta hillitä pelkillä uusiutuvilla energiamuodoilla.
Mark Lynas nousee dokkarin päähenkilöksi käännynnäisenä, joka on joutunut kohtaamaan vastuun tulevista sukupolvista. Hän on kirjoittanut vuosia ilmastonmuutoksesta arvostettuihin brittilehtiin ja julkaissut aiheesta useita teoksia.
Ennen Lynas oli hippi, nyt realisti. Tällaisen tarinan elokuva haluaa esittää.
Dokumentti valottaa ydinvoiman vastustamisen tunnehistoriaa. Kylmän sodan vuosina koululaiset harjoittelivat pulpetin alle syöksymistä, aivan kuin se jotain auttaisi. 1980-luvulla hipit lauloivat: antakaa meille tuuli ja nuotion lämpö, viekää myrkyllinen atomivoima pois.
Energiahyötysuhteita ei kovin moni osaa laskea. Siksi asiantuntijat mielellään kertovat, ettei meillä ole muita vaihtoehtoja, jos haluamme pitää iPhonemme.
Jos elokuvan tarkoitus on rakentaa siltoja pelkääjien ja asiantuntijoiden välille, se käyttää aika häikäilemättömästi hyväkseen samaa vanhaa jakoa.
Pandora’s Promisen mukaan vain tuulivoima on tappanut vähemmän ihmisiä kuin ydinvoima.
Edgar Hagenin Journey to the Safest Place on Earth kysyy, miten syvälle ydinjäte pitää kaivaa. ”Syvemmälle kuin tulevat sukupolvet älyävät kaivautua”, vastaa asiantuntija.
Tämä dokkari näyttää toisenlaisen uhkakuvan: ydinjätettä loppusijoitusmaahan kuljettavan laivan. Kuten Titanicin neitsytristeilyllä, mikään ei voi mennä pieleen.
350 000 tonnia ydinjätettä odottaa loppusijoitusta. Suunnitelmia on tehty, mutta niistä ei vallitse yksimielisyyttä. Paska haudataan aina jonkun maille, eikä yleensä hautaajan.
Muutokset haudan ympäristössä pitäisi ennustaa satojen tuhansien vuosien päähän. Helppo homma ihmiskunnalle, joka osaa ennustaa esimerkiksi säätä noin kymmenen päivää eteenpäin.
Ydinjätteestä tulee vielä kuuma poliittinen vääntö. Loppusijoitusmaalle pitää maksaa paljon riskistä ja imagotappiosta. Dokumentti seuraa esimerkiksi neuvotteluja, joissa lobbarit yrittävät vakuuttaa Australiaa siitä, ettei ydinjätteen hautaaminen saarivaltioon syö turismia.
Maailman turvallisinta paikkaa on yllättävän vaikea löytää. Pandora’s Promise esittää toki aiheellisen kysymyksen ydinvoiman vastustajille. Jos ydinvoimasta luovutaan, olemmeko valmiita tinkimään reilusti energiantarpeestamme?
Sebastian Mez: Metamorphosen. 3 tähteä.
Robert Stone: Pandora’s Promise. 3 tähteä.
Edgar Hagen: Journey to the Safest Place on Earth. 4 tähteä.
Minea Koskinen
